Mitä kuuluu, av‑ala? –  Podcast työhyvinvoinnista

Jakso 1: Tutkittua tietoa av-alasta

Susani (00:03)

Mä muistan elävästi 90-luvun ja laman. Muistan, miltä tuntui laittaa videokasetti VHS-soittimeen ja jännittyneenä odottaa vähän rätisevää kuvaa, joka avasi kokonaisia maailmoja joihin paeta. Puvustus, lavastus, valaistus, kuvaus, leikkaus ja ääni. Kaikki oli mietitty niin tarkasti. Ihmettelin ja ihailin niitä ammattilaisia, jotka saivat työkseen tehdä elokuvia ja televisio-ohjelmia. Kipinä syttyi sydämeen kirkkaana. Jo lapsena halusin elokuva ja tv-alalle kertomaan tarinoita. Onnekseni tuo unelma toteutui ja olen päässyt näkemään eturivistä käsin, miten huippuammattilaiset ja av-alan konkarit rakentavat erilaisia maailmoja, joista käsin ihmisiä viihdytetään ja liikutetaan. Mä uskon vahvasti tarinan voimaan tuoda ihmisiä yhteen kokemaan ja tuntemaan jotain, mikä ei muuten olisi mahdollista. Elokuva ja televisio toimivat vahvoina välineinä todellisuutemme sekä arvojemme heijastamiseen ja suomalaisen identiteetin vahvistamiseen. Av-ala on tärkeä työllistäjä ja myös teollisuus, johon sijoitetut tukisummat maksavat itsensä takaisin melkein kaksinkertaisesti ennen kuin sarjat ja elokuvat edes päätyvät yleisön eteen. Tämä on intohimotyötä, jolle moni on antanut sielunsa ja elämänsä, mutta alamme on vakavassa ahdingossa, eikä tilannetta helpota se, että hallitus ilmoitti juuri kohdistavansa 7 miljoonan leikkaukset Suomen elokuvasäätiölle.

Susani (01:43)

Toteutuessaan päätös romuttaisi kotimaisen elokuvatuotannon ja ajaisi av-alan ammattilaisia massatyöttömyyteen. Tällä kaikella on musertavat seuraukset paitsi av-alalle, myös ihmisille, heidän jaksamiselle ja mielenterveydelle. Mun nimi on Susani Mahadura. Mä oon ohjaaja, käsikirjoittaja ja toimittaja. Ja mä haluan ymmärtää, miten elokuva ja tv-alalla voidaan tällä hetkellä. Tällä tutkimusmatkallani keskityn nimenomaan av-alan ahdinkoon mielenterveyden näkökulmasta. Haluan myös selvittää, miten me voidaan rakentaa vastuullisempaa ja kestävämpää av alaa, jossa ihmiset voisivat voida hyvin. Ensimmäisenä haluan pohtia rahan yhteyttä mielenterveyteen. Miten resurssien leikkaaminen vaikuttaa av-alan tekijöiden jaksamiseen ja työhyvinvointiin? Saan ensimmäisenä ääniviestin elokuvantekijältä ja tuottajalta Ilona Vehmakselta, joka työskentelee tukiesittelijänä Suomen elokuvasäätiöllä.

Ilona (02:48)

Mä oon Ilona Vehmas. Työskentelen elokuvasäätiössä tällaisella tittelillä kuin tukiesittelijä. Eli tarkoittaa sitä, että viisivuotisen määräaikaisen kauden luen ja käsittelen täällä apurahahakemuksia ja sitten esittelen aina meidän hallitukselle neljä kertaa vuodessa täällä elokuvasäätiössä että kuka saisi apurahan ja kuka ei. Mä oon taustaltani ja koulutukseltani elokuvantekijä. Olen tuottajaksi yliopistossa opiskellut ja tehnyt myös niitä hommia ennen kuin tänne elokuvasäätiöön tulin tuossa 23-24 vuodenvaihteessa. Elokuvien ja tv-sarjojen tekeminen tolleen työpaikkana ei kyllä eroa mitenkään mistään muusta työpaikasta siinä mielessä, että ihan yhtä lailla se, että millaiset resurssit on, miten ne on mitoitettu, millaiset työkalut on, kuinka rauhassa sitä omaa työtä saa tehdä niin se on ihan suorassa yhteydessä siihen omaan työhyvinvointiin. Elokuva- ja tv-alalla jengillä ei ole vakituisia työpaikkoja. Niitä on Suomessa ihan kourallinen. Että se sellainen pätkätöiden tekeminen ja epävarmuus ja se itsensä markkinoiminen työnantajille, niin se on sellainen olennainen osa tätä alaa, mihin kaikki tälle alalle lähtevät työntekijät on tottunu. Mutta nyt alkaa olla se tilanne, että että Suomessa alkaa olla niin pienet resurssit tekemiseen. Eli tarkoittaa sitä, että kuinka paljon on mahdollista tehdä ylipäätään elokuvia ja tv-sarjoja. Myöskin että mitkä resurssit niitten tekemiseen on, niin aiheuttaa ensinnäkin se, että tällaiset jo epävarmuuteen tottuneet ihmiset voi aika huonosti sen takia, koska tähän on tullut tällainen aimo annos tällaista uutta, tavallaan vääränlaista epävarmuutta päälle siitä, kun ei tiedäkään, että koska seuraavan kerran saa työkeikan. Ennen vanhaan saattoi olla niin, että sä oot siinä pari viikkoa. Pohdit, että mitä sieltä tulee ja olet varma, että kyllä sieltä taas soitetaan keikalle ja näin on soitettukin. Mutta että nyt se tilanne ei ole enää se. Sitten ihan yhtälailla, kuten missä tahansa muussakin elossa ja olossa, kaikki on kallistunut aivan valtavasti. Niin elokuvien ja tv-sarjojen tekeminen on myös kallistunut ihan hirveästi. Niin sitten tavallaan se raha millä aiemmin sai paljon enemmän, niin sillä saa nykyisin paljon vähemmän. Mikä sitten johtaa siihen, että porukka joutuu tekemään liian kiireessä, liian vähillä resursseilla, liian vähällä työvoimalla, mikä on sitten kyllä ihan suoraan yhteydessä siihen omaan työhyvinvointiin, koska ei ole niitä resursseja. Ei ole sitä rauhaa tehdä sitä omaa työtään niin hyvin kuin haluaisi ja siitä huolimatta me kilpaillaan esimerkiksi ulkomaisten elokuvien ja tv-sarjojen kanssa.

Ilona (05:31)

Ja kun ulkomailla noita resursseja on paljon enemmän, niin sitten siellä se näkyy resurssit siinä laadussa ja niiden kanssa meidän pitäisi yrittää kilpailla, että vähän niinku että ulkomailla rakennetaan taloja ja hienoja huviloita kaivinkoneilla ja valtavilla työryhmillä ja Suomessa yritetään tehdä niitä samoja huviloita sitten hiekkalinnan tekoon tarkoitetuilla työkaluilla, niin varmasti kaikki ymmärtää, että eihän siinä tosiaan hyvin pysty kukaan voimaan. Nyt tosiaan uhkana on se, että Suomen valtio aikoo valtavasti pudottaa sitä investointia, minkä se tekee vuosittain Suomen elokuvasäätiön, tosiaan ihmisten palkkoihin ja siihen, että niitä elokuvaprojekteja tehdään. Niin, niin, vaikuttaa aivan suoraan siihen. Eli työttömyys lisääntyy ja myös se, että ne vähät projektit mitkä sitten pääsee tekoon, niin niihinkään ei välttämättä sitten löydy ihan sellaisia resursseja mitä pitäisi. Eli elokuvanteossa raha ja resurssit ja työhyvinvointi kyllä kulkevat ihan käsi kädessä koko ajan.

Susani (06:41)

Alan epävarmuus ja epäsäännöllisyys sekä resurssipulat vaikuttavat siis ihmisten jaksamiseen ja mielenterveyteen, oli kyse sitten elokuvasta, tv-viihteestä tai pienemmistä audiovisuaalisista tuotannoista. Nyt ensimmäistä kertaa elokuva ja tv-alan historiassa olemme saaneet kattavaa tutkimusdataa siitä, miten av-alalla voidaan. Joulukuussa 2024 Työterveyslaitos julkaisi tutkimuksen elokuva ja tv-alan työhyvinvoinnista, joka paljasti huolestuttavia tietoja ihmisten jaksamisesta ja kuormittuneisuudesta av-alalla. Tutkimuksessa kävi ilmi, että riippumattomien tuotantoyhtiöiden tuotannoissa oireilee psyykkisesti lähes kaksi kolmesta työntekijästä. Määrä on kolminkertainen muuhun suomalaiseen työikäisen väestön verrattuna. Saan ääniviestin Journalistiliiton työehtoasiantuntija Marika Väisäseltä, joka pisti alulle Työterveyslaitoksen työhyvinvointitutkimuksen. Marika kertoo, mistä syntyi tarve tutkia av-alan jaksamista ja mielenterveyttä.

Marika (07:52)

Mun nimi on Marika Väisänen. Mä työskentelen Journalistiliitossa työehtoasiantuntijana ja olen elokuva ja tv-alaa koskevan työhyvinvointitutkimuksen alullepanija. Mennään ajassa aina vuoteen 2019, kun suoraan sanottuna kyllästyin siihen, että elokuva ja tv-alan työntekijöiden työhyvinvoinnista, väsymyksestä ja kuormituksesta kyllä puhuttiin, mutta ei oikeastaan tiedetty mistä puhuttiin. Eli meillä ei ollut tutkimustietoa. Mä itse työskentelin elokuva ja tv-alalla varsin intohimoisesti yli 10 vuoden ajan. Tunnen siis alaa myös työntekijän näkökulmasta. Tämä toimialahan on monella tapaa poikkeuksellinen, kun puhutaan nimenomaan näissä itsenäisissä tuotantoyhtiöiden tuotannoissa työllistymistä, eikä Ylen ja esimerkiksi MTV:n työntekijöistä. Valtaosa nimittäin tekee jopa koko työuransa työllistyen ainoastaan hyvin lyhyissä määräaikaisissa työsuhteissa eri työnantajille. Silloin kun siirryin sitten edunvalvontatehtäviin, minua alkoi kiinnostaa prekaarissa työmarkkina-asemassa olevien työhyvinvoinnin parantaminen. Seurasin yhteiskunnallista keskustelua ja tutkimuksia työhyvinvoinnista, mutta se tuntui aina jotenkin vieraalta ja ymmärsin, että että työhyvinvoinnin tutkimus ja puhe työhyvinvoinnin ympärillä kietoutui, ja väitän, että kietoutuu edelleen hyvin vahvasti toistaiseksi voimassa olevien palkkatyösuhteiden ympärille. Ne tarjolla olevat ratkaisut perustuu vakituisten työpaikkojen pysyvyyteen ja työterveyshuoltoon, jonka piirissä työntekijät on. Elokuva ja tv-alan työntekijöidenhän eli näiden pätkätyöntekijöiden työterveys katkeaa kun työsopimus päättyy eikä työterveyden seurantaa ole.

Marika (10:00)

Mä siis halusin lähteä tavoittelemaan sitä, että saataisiin tutkimuksen avulla tietoa juuri elokuva ja tv-alan työntekijöiden tilanteesta, jotta saisimme kohdennettua tietoa ja kohdennettuja ratkaisuja, joilla tätä varsin poikkeuksellista alaa voidaan kehittää työhyvinvoinnin kannalta kestävämpään suuntaan. Tutkimus valmistui joulukuussa. Se ei tarjoa ratkaisuja tähän isoon rakenteelliseen ongelmaan koskien työterveyshuoltoa ja sen järjestämistä, mutta se tarjoaa keinoja työpaikkakohtaisiin ratkaisuihin, joilla tuotannoista voidaan tehdä jaksamisen ja terveyden kannalta kestävämpiä. Nyt meillä on sitä tietoa, jota lähdin hakemaan ja siihen olen tyytyväinen.

Susani (10:54)

Marika siis pisti alulle valtavan tärkeän ja historiallisen tutkimuksen, jonka tulokset paljastavat tärkeää tietoa elokuva ja tv-alan rakenteista ja ihmisten työhyvinvoinnista. Seuraavaksi haluan tavata erikoistutkija Päivi Vanttolan sekä erityisasiantuntija Heli Ansion Työterveyslaitokselta. Tämä kaksikko toteutti av-alan työhyvinvointitutkimuksen. Mä haluan ymmärtää syvemmin, mitä tutkimuksesta oikeastaan selvisi ja mitä nämä tiedot kertovat meidän alan rakenteista.

Heli ja Päivi (11:29)

No siis yleiskuvana saatiin sellainen tulos, että jonkin verran on psyykkistä oirehdintaa, palautumisvajetta kuormittavaa työtä, mutta myös sellaista työn innostavuutta, työn imua, erilaisia muita voimavaratekijöitä paljon, mutta se ehkä oli leimallista, että löytyi montaa päällekkäistä kuormitustekijää. Ainakin erityisesti tietyissä ammattiryhmissä.

Susani (12:01)

Heli onko sulla tähän jotain lisättävää?

Heli (12:03)

No jos tuo oli se yleiskuva, niin sitten löytyi myös alan sisäisiä eroja, että se ei suinkaan ollut se porukka täysin samanlaista keskenään tai kaikilla olisi ollut samanlaiset, vaikka työhyvinvoinnin tai työn piirteet. Siellä korostui erityisesti freelancereiden eli yksinyrittäjien ja ammatinharjoittajien ja määräaikaisissa työsuhteissa toimivien tilanne. Heillä oli erityisen yleistä se psyykkinen oirehdinta, josta Päivi mainitsi ja samoin kuin kuormittava työ ja pitkät työajat ja se, että työtä tehdään muuten kuin tavallisena kahdeksasta neljään päivätyönä. Nuo oli yksi ryhmä ja sitten eroja nousi esiin myös eri osastojen välillä. Nämä tämmöiset kuormittavat työn piirteet oli yleisimpiä järjestyksessä ja cateringissä, lavastuksessa, puvustuksessa, maskeerauksessa ja erikoistehosteissa ja sitten kamerassa, valossa ja gripissä työskentelevissä. Eli aika iso porukka. Kun taas sitten näyttäytyi siltä, että vaikka leikkauksen, äänen ja musiikin parissa työskentelevillä niin monet semmoiset kuormitustekijät olivat vähäisempiä. Nämä oli niiden osastojen väliset erot. Ja sitten esihenkilöaseman ja johtoaseman perusteella muodostui eroja. Eli esimerkiksi keskijohdossa ja työnjohdossa työskentelevillä oli erityisen paljon vaikka sitä työstä palautumisen vajetta, jonka Päivi mainitsi. Ja sitten tällaisia häiritseviä työaikoja, jotka häiritsevät vaikka yleistä terveyttä tai unta ja vireyttä ja työajoista joustamista. Ja sitten yksi tekijä täytyy myös mainita niin sukupuoli, että esimerkiksi tuo palautumisen vaje korostui naisilla ja joitain muitakin sellaisia mittareita oli, jossa tuli selkeästi sukupuolten välisiä eroja esiin.

Susani (14:05)

Mitä ajatuksia nämä tutkimustulokset herätti teissä tutkijoina? Yllättikö joku seikka?

Heli (14:10)

No mua yllätti se psyykkisen oirehdinnan yleisyys, joka oli tavallaan meidän ensimmäinen sellainen aika pysäyttävä tulos.

Päivi (14:20)

Joo siis mä kyllä tarkistin kahdesti ne tulokset, että oli mennyt varmasti kaikki oikein. Mutta sitten toisaalta kun ajattelee, että että tiesi minkä tyyppistä kuormitustekijää täällä kuitenkin oli, oli jonkinlainen kuva itsellä siitä niin siihen peilaten niin se on ihan ymmärrettävää että löytyi tällaista kuormitustekijää.

Susani (14:47)

Molempia pysäytti kyselytulokset ja näiden perusteella kaksi kolmesta osallistujasta oireili psyykkisesti. Mistä tämä mielestänne kertoo? Päivi, mainitsit tuossa aiemmin sen, että on monta kuormitustekijää siellä taustalla, mutta mistä se kertoo, että puhutaan niinkin isosta joukosta ihmisiä, jotka oireilee psyykkisesti elokuva ja tv-alalla?

Päivi (15:15)

No kyllä siinä ensimmäisenä tuli mieleen juuri nämä nämä taustatekijät, että siellä täytyy olla muutakin kuin sellaisia yksilöllisiä tekijöitä. Jos jos yli puolet oireilee, niin silloin silloin täytyy rakenteissa olla jotain, joka voi selittää tätä oireilua. Se oli sellainen ensimmäinen ajatus ja olikin tosi mielenkiintoista nähdä, että miten nämä eri tekijät liittyivät sitten vaikka tähän psyykkiseen oirehdintaan tai muihin kuormitustekijöihin.

Heli (15:49)

Mehän ei tavallaan päästä tuolla meidän tutkimusasetelmalla käsiksi siihen, että mikä on minkäkin asian syy ja mikä on seuraus. Mutta kuitenkin sieltä kävi ilmi, että työn epävarmuus ja työn määrä viikkotyötunneissa mitattuna on yhteydessä siihen oirehdinnan määrään ja sitten mahdollisesti myös sosiaalisen tuen puutteella voi olla vaikutusta. Koska yksinasuvilla oli enemmän psyykkistä oirehdintaa kuin niillä, jotka asuu jonkun kanssa. Mutta nämä nyt saattavat olla sellaisia osatekijöitä siinä oireilussa. Sitä voi tulkita eri näkökulmista sitä oireilun yleisyyttä. Toisaalta voi ajatella, että ne joilla on tällaisia oireita, on hanakampia vastaamaan tällaiseen kyselyyn, koska se tarjoaa mahdollisuuden nyt avata sitä omaa kokemusta. Tai sitten voi ajatella niin, että ne, joilla ehkä on ollut kaikkein eniten oireilua, ei ole edes jaksanut vastata, koska voimavarat ei riitä sitten tällaisten täyttelemiseen.

Susani (16:52)

Hyvä pointti. Teidän raportti oli minun mielestäni aivan valtavan hyvä ja selkeä, koska se jakoi tätä, tätä työn tekemistä eri sektoreihin, jotka saattavat kuormittaa. Puhutaan työajasta, puhutaan palautumisesta, lomista, johtamisesta, alan epävarmuudesta. Jos teidän kanssa vielä vähän palastellaan näitä näitä kuormitustekijöitä, niin mitkä tekijät lisää sitä kuormitusta tai psyykkistä oireilua erityisesti meidän alalla? Minkälaisista asioista se ikään kuin työhyvinvointi koostuu ja missä teille selvisi, että täällä täällä niitä haasteita on?

Heli ja Päivi (17:33)

Erityisesti työajat oli yksi sellainen, että tällä alalla tehdään paljon iltatyötä. Tehdään pitkiä työaikoja. Niiden tiedetään aikaisemmasta tutkimuksesta olevan kuormittavia ja erilaisissa työpaikoissa niitä pystytään sillä vuorosuunnittelulla vähäsen taklaamaan. Mutta tällä alalla oli myös tosi yleistä semmoinen ennakoimattomuus. Eli erityisesti vaikka freelancereilla tuntui jäävän lomat esimerkiksi pitämättä tai niitä ei ollut. Ehkä ehkä niinpäin. Ja mitäs meidän meidän työpajassa just sitä selitti se, että halutaan tarttua nopeasti uuteen työtehtävään. Että ikään kuin sen työjakson sisäiset tämmöiset palautumisjaksot saattaa olla hyvin vähäisiä. Myös joustetaan niistä työajoista tosi paljon. Nämä on kaikki tämmöisiä kuormittavia tekijöitä, että jos ei pysty ennakoimaan sitä omaa vapaa aikaa. Varsinkin jos on joitain vastuita lapsista tai omista vanhemmistaan tai mistä tahansa. Ehkä sen voi vielä mainita, että mitä tähän psyykkiseen oireiluun tulee, että järjestyksessä ja cateringissä työskentelevillä se oireilu oli selvästi yleisintä. Ja samoin sitten tämä työmarkkina-asemien välinen ero, että oirehdinta oli harvinaisempaa jos oli vakituisessa työsuhteessa ja yleisempää jos toimi yksin yrittäjänä tai ammatinharjoittajana tai määräaikaisessa työsuhteessa. Että kyllä nämä selvästi nämä monenlaiset epävarmuustekijät kans vaikuttaa siihen.

Susani (19:24)

Mitä me tiedetään siitä, miten kuormitus ja psyykkinen oireilu ilmenee sitten alan työntekijöissä, missä se näkyy, millä tavoin?

Heli ja Päivi (19:33)

Niin siis tämä meidän meidän psyykkisen kuormittuneisuuden mittarita voitti ahdistuneisuus, masentuneisuus, oireita erilaisista sosiaalisen kanssakäymisen oirehdintaa muun muassa. Sitten esimerkiksi palautumiseen liittyen, siellä osallistujat todennäköisesti, jotka ovat kokeneet sitä palautumisen vajetta, niin saattaa tuntea sen ärtyvyytenä, mikä saattaa sitten taas toisaalta heijastua sinne työyhteisöön. Mitä muuta vielä?

Susani (20:06)

Tuleeko Heli sulla mieleen? Miten se kuormitus ja psyykkinen oireilu ilmenee ja miten se näkyy?

Heli (20:13)

Yleisenä semmoisena ylikuormittumisen tunteena ainakin se palautuminen. Tai siis se, että palautumisen vaje ei palaudu riittävästi. Niin, just noin. Ja sitten ne haitat unelle ja vireydelle varmaan kans.

Päivi (20:28)

Joo ja sit siellä voi taustalla olla sitä työn vaatimusten ja sen oman kyvyn toimia raameissa sellaista epäsuhtaa, että ei pystytä vaikuttamaan niihin niihin kaikkiin aspekteihin siinä, mitkä kuormittaa. Sellainen saattaa olla taustalla siellä myös ja tämä voi näkyä sitten esimerkiksi työn tuottavuuden alenemisena. Tällainen kova kuormitus.

Susani (20:59)

Tähän tutkimukseen kuului myös työpajat, joissa käytiin keskusteluja alan hyvinvoinnin kehittämistarpeista ja keinoista. Minkälaisia ajatuksia tunteita näissä työpajoissa nousi esiin? Miten muistelette niitä työpajoja?

Heli (21:13)

Me järjestettiin tosiaan kaksi samansisältöistä työpaja, joihin osallistui yhteensä 21 ihmistä, jotka työskenteli eri tehtävissä elokuva ja tv-alalla. Siis tosi eri ammattiryhmistä eri osastoissa toimivia. Ja ihmisiä, jotka tekee vähän sitä sun tätä työkseen ja päällimmäinen fiilis niistä työpajoista oli, että niissä oli rikasta, monimuotoista ja luottamuksellista keskustelua ja ne oli tosi onnistuneita päiviä tai puolikkaita päiviä. Erityisesti ne osallistujat toi esiin sellaisia teemoja kuin esimerkiksi johtaminen. Hirveän monesta näkökulmasta: henkilöstöjohtaminen, talousjohtaminen, turvallisuusjohtaminen ja sitten myös oman työn johtaminen niin kuin freelance-työssä ja yrittäjätyössä. Sitten semmoinen työympäristön fyysinen turvallisuus ja psykologinen turvallisuus oli yksi iso asia, joista niissä työpajoissa puhuttiin. Työajat, lepoajat ja palautuminen, joka toki nousi meidän kyselyn ihan alustavien ensimmäisten tulosten pohjalta jo paljon esiin siinä. Tosi monet freelance-työn erilaisiin piirteisiin liittyvät asiat, vaikka semmoinen työn jatkuvuus ja alan yhteiset käytännöt ja se, että kuka tukee freelancereita, freelancerin työhyvinvointia ja sitten tosi monet semmoiset lainsäädännöllisemmät tai muodollisemmat asiat, kuten vaikka sopimuskäytännöt ja työlainsäädäntöön liittyvät asiat ja niiden tuntemus ja niihin perehtyminen. Ja tiedämmekö me riittävästi, tietääkö työnantajat ja työntekijät riittävästi siitä, että miten lailla säädellään tätä työn tekemistä. Pääviesteinä sieltä työpajoista jäi ehkä mulle mieleen jotenkin se, että työntekijöiden, erityisesti freelancereiden kohteluun pitäisi kiinnittää erityistä huomiota ja se olisi ratkaisevan tärkeätä työhyvinvoinnin edistämisessä. Että me kohdataan toisemme ihmisinä ja kunnioitetaan toinen toisiamme ja arvostetaan toistemme työpanosta. Tosi paljon siitä johtamisesta oli siellä puhetta ja tosiaan sen eri aspekteista ja siinä näyttäisi olevan kehitettävää johtamisesta ja esihenkilötyössä ja johtajat ja esihenkilöinä toimivat tarvitsevat keinoja ja osaamista erilaisiin tilanteisiin.

Susani (23:53)

Minkälaisia asioita johtamisesta nousi esiin? Pystytkö antamaan jonkun esimerkin siitä, että minkälaisia ajatuksia tai toiveita juuri johtamiseen liitetään? Mainitsit, että se on tosi moninaista se johtamisen näkökulmakin, että puhutaanko talousjohtamisesta vai psykologisesta turvallisuudesta vai oman työn johtamisesta?

Heli (24:15)

Nostan esiin oikeudenmukaisuuden, koska se tuli meidän kyselyssäkin esiin ja se oli itse asiassa tavallista, että ihmiset kokevat, että heidän esihenkilönsä toimii oikeudenmukaisesti heitä kohtaan ja se on äärimmäisen hyvä lähtökohta, koska kauhean paljon siellä työpajojen keskusteluissa tuli esiin nimenomaan eettisyys jotenkin eri näkökulmista ja toki myös tällaiset tavallaan muodolliset seikat, että pitää olla ne lainsäädännölliset jutut oikein ja sopimustekstit oikein. Mutta kaikkein eniten – nyt puhun nimenomaan freelancereista – freelancerit tuntuvat kaipaavan sitä, että heidät kohdattaisiin arvostaen, heidän työpanostaan kunnioittaen ja että tämä näkyisi siinä johtamisessa ihan semmoisena kuin välittämisenä ja vastavuoroisuutena johtamisen eri tasoilla. Monillahan on hirveän monta esihenkilöporrasta. Ja sitten just siellä taas voi olla, että vaikka se työnjohdollinen porras, niin he on aika keinottomia edistämään työhyvinvointia, vaikka nähtäisiin että no niin, että tässä tässä tuotannossa ja tässä tilanteessa on nyt vaikka tämmöinen tilanne, että nyt ihmiset ei voi hyvin ja ihmisillä on liikaa kuormitusta tai ne ei pysty palautumaan. Tai että nämä resurssit ei nyt kohtaa, mutta ei ole valtaa tai käytännön mahdollisuuksia tehdä asioille mitään ja se voi olla hirveän kuormittavaa sitten taas niille, jotka tekee sitä työnjohdollista työtä ja sitä keskijohdon työtä ihan siellä tuotannossa.

Susani (25:57)

Niin ja sehän teidän tutkimuksesta kävi myös ilmi, että johtajat myös uupuvat ja kuormittuvat. Avaatteko vähän millä lailla ja miten se ilmenee?

Heli (26:07)

Joo, erityisesti siellä työnjohdossa ja keskijohdossa näkyi tätä palautumisen vajetta ja just sitä, että nimenomaan nämä alemmissa esihenkilöasemissa toimivat joutuvat joustamaan aika paljon esimerkiksi työajoistaan. Sitten ylimmässä johdossa aika monet tämmöset kuormittumisen ja hyvinvoinnin osatekijät olivat itse asiassa aika hyvällä tolalla. Ylin johto näyttäytyi monella mittarilla parhaiten voivana. Olenko oikeassa? Päivi?

Päivi (26:40)

Joo, näin oli ja siellä oli ehkä myös yhdistyi se, että siellä ylimmässä johdossa oli enemmän todennäköisesti noita vakituisia työntekijöitä. Eli siellä siellä korostuu tämä tämmöinen turvallisempi työn tekemisen mahdollisuus.

Heli (26:58)

Joo ja tavanomaisemmat raamit myös työaikojen puitteissa.

Päivi (27:05)

Joo, siellä keski- ja työnjohdossa oli pisimmät työajat. Myös siellä ihan ylimmässä johdossa ja heillä joilla ei ollut alaisia niin pystyttiin tekemään sitten vähän lyhyempää tai sanotaanko sellaista normaalimpaa työaikaa.

Susani (27:21)

Päivi, mitä ajatuksia tai tuntemuksia sinulle nousi näistä työpajoista?

Päivi (27:26)

Ne oli jotenkin tosi, siis tosi sellaisia, tosi mukava pitää. Siellä oli niin jotenkin sitoutuneita ihmisiä ja he oli jotenkin niin kiitollisia siitä, että me ollaan nyt tehty tällaista hanketta, jossa me juuri heidän hyvinvointia katsotaan ja perehdytään siihen ja saadaan luotua sitä taustaa sille jatkokehitystyölle. Eli ehkä siellä oli semmoinen, niin kuin tuntui niin voimakkaana sellainen toive, että nyt nyt me pystytään lähteä muuttamaan tätä alaa, kun meillä on jotain mustaa valkoisella. Että eihän tämä nyt varsinainen yllätys ollut näille ihmisille. He ovat eläneet tätä elämäänsä ihan samalla tavalla ja työelämäänsä samalla tavalla ennen tätä tutkimasta kuin jälkeen. Mutta ehkä sellainen toivo siellä korostui, että nyt meillä on mustaa valkoisella, että nyt on työpaikoilla mahdollisuus kehittää.

Heli (28:24)

Joo, ja se oli meille semmoinen jotenkin kiva mahdollisuus huomata, että mitä vastakaikua ne meidän aivan alustavat kyselytulokset herätti niissä ihmisissä, koska ihmiset oli silleen että no niin ihanaa kun te sanotte, että tämä ei olekaan normaalia olla väsynyt ja kuormittunut, tehdä koko ajan näin pitkiä työaikoja.

Susani (28:44)

Tosi tärkeitä pointteja. Ja mainitsitte tuossa sen fyysisen turvallisuuden ja psykologisen turvallisuuden, joka korostui ihmisten ajatuksissa ja tuntemuksissa mitä he jakoi. Niin mitä se tarkoittaa? Mitä fyysinen ja ja psykologinen turvallisuus voi tarkoittaa eri ihmisille? Miten sitä määritellään?

Päivi (29:08)

Hirveän semmoisia tavallisia asioita tuli esimerkiksi työpajassa ilmi, että tervehditään toista. Siis aivan tällaisia perus perusasioita. Ja eihän alan kehittämiseksi tarvitse tehdä mitään semmoisia ihmeitä, vaan keskittyä niihin aika yksinkertaisiin asioihin nämä. Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedetään, että juuri työajat, hyvä kohtelu, muiden huomioiminen on yhteydessä hyvinvointiin.

Susani (29:37)

Heli, haluatko lisätä siihen vielä jotakin?

Heli (29:39)

Turvallisuudesta puhuttiin niissä työpajoissa tosi monesta näkökulmasta. Puhuttiin ihan semmoisesta perinteisestä, niin sanotusta perinteisestä työturvallisuudesta, työympäristön turvallisuudesta siten, että voidaan olla varmoja, ettei satu tapaturmia tai ei tarvitse pelätä sitä. Ja sitten toisaalta puhuttiin paljon siitä, just siitä semmoisesta psykososiaalisesta ilmapiiristä, jossa voi kokea olevansa hyväksytty, jossa voi kokea, että uskaltaa esittää kritiikkiä, uskaltaa olla sellaisena kuin on ja sanoo mielipiteensä ilman että tarvitsee pelätä, että tulee torjutuksi tai jotenkin suljetuksi yhteisöstä ulos. Tämmösiä turvallisuuden tavallisuuden elementtejä ihmiset kaipas ja peräänkuulutti.

Susani (30:28)

Työpajassa kirjoitettiin myös tällaisia kirjeitä tulevaisuuden av-alalle. Minkälaisia toiveita työpajoissa esitettiin alan tulevaisuuteen liittyen? Mikä teitä kosketti erityisesti?

Heli (30:40)

Joo, se oli yksi meidän tutkimuksen aineistonkeruumenetelmä, että me pyydettiin osallistujia kuvittelemaan tilanne jossain tulevaisuudessa. Se voi olla huomenna tai tuhannen vuoden päästä, jossa elokuva ja tv-alalla on hyvä tehdä töitä. Pyydettiin heitä kuvittelemaan, että miltä se silloin näyttää se työ ja kirjoittamaan siitä kirjeen kohti tätä nykyhetkeä tai sitä työpajan hetkeä, huhtikuuta 2024. Sen aineiston analyysi on siis vielä meneillään, mutta sieltä välittömästi nousee tiettyjä piirteitä, jotka toistuvat niissä kirjeissä, jotka ovat keskenään aika erilaisiakin, mutta niitä yhdistää muutamat piirteet. Siellä puhutaan paljon etiikasta. Siellä puhutaan inhimillisyydestä, kunnioituksesta ja arvostuksesta sekä siinä mielessä, että miten arvostus toteutuu ja tulee näkyväksi av-alan työryhmien sisällä ja miten se tulee näkyväksi yhteiskunnassa niin kuin arvostuksena av-alaa ja sen työtä kohtaan. No niin, tämä etiikkapuoli on yksi, joka sieltä nousee ensimmäisenä ja sitten toinen on semmoinen tosi paljon käytännöllisempi. Resurssit tulee tosi paljon esiin, että kun ne kuvittelee ne ihmiset sitä hyvää tulevaisuutta, niin ne kuvittelee sellaista tulevaisuutta, jossa työhön on riittävästi aikaa. Työryhmässä on riittävästi ihmisiä ja ne on töissä siinä työryhmässä niin kuin järkeviin aikoihin pääsevät keskenään tekemään yhdessä töitä.

Heli (32:19)

Sitten työaika on yksi tämmöinen tosi keskeinen resurssi mitä niissä kuvataan, eli sitä, että työajan pituus on järkevä. Sitä voi rajata siten, että voi olla myös muuta elämää ja sitten jotenkin miten sitä työaikaa käytetään. Ja tokihan taloudelliset resurssit, kyllä siellä unelmien tulevaisuudessa rahaakin on enemmän ja on keksitty luovia tapoja siihen, miten tuotantoja voidaan rahoittaa.

Susani (32:48)

Päivi, herääkö sulle jotain ajatuksia tai tai muistoja noista noista hetkistä, kun kun saitte lukea alan työntekijöiden kirjeitä tulevaisuudelle?

Päivi (32:59)

No niitä oli tosi ihana lukea. Niissä oli semmoinen lempeä tunnelma ja se oli jännä, sen tehtävän jälkeen niin tota ihmiset oli jotenkin tosi hyvillä mielin. Se oli semmoinen hauska kohta niissä työpajoissa, että siitä tuli tosi hyvä lähteä jatkamaan. Se oli meidän ensimmäinen tai ensimmäisiä tehtäviä siellä.

Susani (33:23)

Mainitsitte tuossa aikaisemmin tosiaan sen, että työn imu on alalla vahvaa, eli ihmiset ovat suhtautuvat työhön intohimoisesti ja aika usein rakastavat myös sitä mitä tekevät. Avaatteko vielä, että mitä työn imu tarkoittaa tutkijan näkökulmasta ja miten se näyttäytyy elokuva ja tv-alalla?

Heli (33:42)

Joo, se on sellainen työhyvinvointitutkimuksen aika keskeinen käsite, joka on englanniksi work engagement. Vähän eri juttu siis, kun työn imusta voi suomenkielisenä käsitteenä tulla sellainen mielikuva, että se tarkoittaa jotenkin työn ominaisuutta, että työ imee mukaansa. Sen sijaan se tarkoittaa, että sellaista myönteistä tunne- ja motivaatiotilaa, että on hyvä vireystila ja hyvä fiilis, kun tekee töitä. Sitä jaetaan semmoiseen kolmeen ulottuvuuteen, jotka ovat tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen, jotka jo sanoina kertovat aika paljon mistä siinä on kyse. Tosi paljon taide- ja kulttuurialaa ja luovia aloja koskevissa tutkimuksissa on tullut esiin, että työn imu tuppaa olemaan näillä aloilla hirveän yleistä ja se oli meidänkin tutkimuksessa erityisen tavallista niiden joukossa, jotka tekevät luovaa työtä. Määriteltynä siten, että työstä syntyy tekijänoikeus sille tekijälle. Mutta työn imua voi kokea ja koetaan paljon myös muissa kuin tällaisista jotenkin luovissa töissä ja perinteisissä kutsumus- ja intohimoammateissa. Että tuossa meidänkin kyselyssä tuli ilmi, että työn imun kokemus oli yhteydessä muun muassa siihen, että jos palautuu työstä riittävästi, niin myös todennäköisemmin kokee työn imua. Sitten ne, jotka kokivat nukkuvansa riittävästi, niin niiden työn imun taso oli parempi. Ne, joiden ei tarvinnut usein joustaa työajoistaan, niin niillä oli parempi työn imun taso kuin muilla. Ja sitten niillä ketkä koki esihenkilönsä oikeudenmukaiseksi, niin niillä oli korkeampi työn imun taso kuin niillä, jotka eivät kokeneet. Ja sitten se tuppaa lisääntymään iän myötä. Eli meidän kyselyssä työn imu oli tavallisempaa vanhemmilla työntekijöillä, joka on myös muilta toimialoilta tuttu ilmiö.

Susani (35:40)

On tärkeää, että suomalaisen elokuva- ja tv-alan työhyvinvointia kartoitettiin näin laajasti kotimaassamme. Mutta miten Suomi vertautuu näissä tilastoissa muihin maihin? Kurkistetaan tässä kohtaa kansainväliseen tutkimukseen. Maailmalla on nimittäin tutkittu av-alan työhyvinvointia ja jaksamista pidempään. Miten Työterveyslaitoksen toteuttama tutkimus on linjassa kansainvälisen tutkimuksen kanssa? Miltä av-alan työhyvinvoinnin tilanne näyttää esimerkiksi Briteissä?

Heli (36:13)

Tosi hyvin on nuo kyselyn tulokset linjassa kansainvälisen tutkimuksen kanssa. Tai siis hirveän samalta näyttää. Valitettavasti esimerkiksi Iso-Britanniassa on myös todettu, että mielenterveysongelmat oli elokuva ja tv-alalla työskentelevillä tavallisempia kuin väestössä keskimäärin. Eli hirveän samannäköinen kuin ne meidän tulokset. Psyykkinen oireilu on tavallisempaa kuin mitä se väestötasolla on. Kokonaisuutena sanoisin, että kulttuurialaa ja luovia aloja koskevissa kansainvälisissä tutkimuksissa nousee toistamiseen esiin sellainen jatkuva ja ratkaisematon jännite tosi hyvien, myönteisten voimavaratekijöiden ja tällaisten kielteisten piirteiden välillä. Eli että ihmisillä on työ, joka kiinnostaa heitä sisällöllisesti, joka on heille merkityksellistä. He saavat toteuttaa itseään ja tehdä usein jotakin luovaa, mutta siinä samaan aikaan toisessa vaakakupissa painaa aika kuormittavat työolot. Juuri nämä työajat, josta tässäkin on ollut puhetta. Työn epävarmuus. Epävarma toimeentulo. Lyhyet työsuhteet. Jos on työsuhteita ollenkaan. Ja sitten voi olla sellainen vaikka tosi kilpailullinen ympäristö. Ja työlle omistautumista ja jopa uhrautumista painottava toimintakulttuuri. Ja näiden vaakakuppien kanssa sitä jotenkin pitää tasapainoilla siinä. Ja vähän niinku tavallaan käydä kauppaa itsensä kanssa siitä, että kuinka paljon mä oon valmis antamaan tälle työlle, jotta mä saan ne itselleni ne positiiviset puolet, sen itsen toteuttamisen ja merkityksellisyyden.

Susani (37:56)

Tunnistan täysin tuon mitä kuvailit tuossa. Ja pakko sanoa, että että kun kokee vahvasti työn imua, niin silloin on on ikään kuin herkällä myös se, että saattaa mennä överiksi ja ei itse edes ikään kuin aseta niitä rajoja omalle työnteolle. Mutta kiinnostavaa on, että brittiläisestä haastattelututkimuksista kävi ilmi, että elokuva ja tv-alan työntekijät kokevat kiitollisuutta etuoikeudestaan tehdä alan työtä. Miten tämä kiitollisuuden tunne voi heijastua työhyvinvointiin tai toisaalta työn pahoinvointiin?

Heli (38:29)

Joo, tuo oli sellainen tutkimusartikkeli, joka on julkaistu viime vuonna, vuonna 2024 ja se koski nimenomaan television puolella työskenteleviä ihmisiä. Ja siinä oli tämmöinen ajatus, että kun se työ on tosi kiinnostavaa sisällöllisesti ja siinä on ainakin potentiaalisesti tämmöistä glamouria ja se on coolia, niin siitä kiitollisuudesta, jota ihmiset kokevat, siitä, että saa tehdä jotain näin ihanaa, niin siitä tulee sellainen vaihdon väline. Eli että kun mä saan olla näin siisteissä töissä, niin mun vähän niinku kuuluu suostua ja suostun joustamaan erilaisissa asioissa. Vastaavaa tällaista tietoa on Suomesta, erityisesti siitä esittävän taiteen turvallisuuskulttuuria koskevasta tutkimuksesta, jossa aikaisemmin puhuin, niin siinäkin tuli laadullisissa aineistoissa esiin eli tämmöisissä kyselyn avovastauksissa ja haastatteluissa, joissa ihmiset kertoivat itsensä kokemuksestaan, niin tuli esiin tosi paljon sellainen ajatus, että kun on kerta ollut niin onnekas, että on saanut oman alan töitä ja joku vielä maksaa rahaakin, niin sitten ei saa valittaa. Ei saa puuttua epäoikeudenmukaisiin asioihin siellä työyhteisössä, eikä saa työkuormituksesta valittaa tai pitkistä työajoista tai tällaisista muista epäkohdista. Sitten kans toi kiitollisuuskuvio voi olla taustalla semmoisessa asiassa, että sairaana työskentely tuppaa olemaan monien tutkimusten mukaan ja myös meidän kyselyn mukaan aika yleistä elokuva- ja tv-alalla ja myös kulttuurialalla yleisemmin. Ja yleisesti sen taustalla tutkimuksessa on todettu olevan esimerkiksi työhön liittyviä aikapaineita ja yksilön velvollisuudentuntoa ja siten varmaan myös sitä semmoista tunnetta, että en voi pettää tätä työryhmää, en voi pettää tätä tuotantoa ja jotenkin, että mun täytyy nyt vaan selvitä ja me laitetaan nyt tämä tuotanto ja tämän teoksen valmistuminen ykköseksi. Eikä se, että mulla on nyt flunssa.

Susani (40:46)

Supertärkeä nosto! Kiitos Heli. Ja työajoista ollaan puhuttu paljon tänään. Pitkät työpäivät on brittiläisen kyselytutkimuksen mukaan elokuva ja tv-alalla tavallisia ja yleisesti hyväksytty normi. Eli ikään kuin se on tavallaan kirjoittamaton sääntö, että kaikki meistä tietää, että päivät on pitkiä ja niin se nyt vaan on. Se on, se kuuluu tähän alaan. Mutta mitä ajatuksia tämä herättää teissä? Tutkijoina työhyvinvoinnin näkökulmasta? Että ikään kuin se normi on se, että työpäivät on pitkiä ja piste.

Päivi (41:22)

No, tämä on nimenomaan työhyvinvointiasia. Me tiedämme tutkimuksesta, että pitkät työajat on kuormittavia. Ja jos se on tosiaan alalla normi, niin yksittäisen työntekijän voi olla hirveän vaikea yrittää saada vähäisempiä tunteja, koska haluavat olla siellä alalla mukana. Mutta sitten voi tulla se tilanne, että tulee muita velvollisuuksia elämässä ja voi hiljakseen tulla se ajatus mieleen, että olisiko nyt jotain muuta työtä mitä voisi tehdä.

Heli (41:59)

Joo, se niin kuin pitkien työpäivien normi, niin se on kulttuurialalla myös tavallinen laajemminkin ja se liittyy varmaan sekä käytännöllisiin asioihin että sitten jotenkin tämmöisiin, se liittyy yhtäältä siihen, että kalkuloidaan sitä, että kun on tietty usein aika niukka resurssikäytössä, niin sillä pitää saada maksimaalinen tuotos aikaan, eli aika tällainen rationaalinen. Ja sitten toisaalta se, että tämä mistä oli aikaisemmin puhetta, että kun kerta tämä sisältö on niin tärkeätä ja se on henkilökohtaisesti merkityksellistä tekijöilleen, niin sitten siinä on eräänlainen sellainen uhraamisen logiikka, että nyt laitetaan kaikki tän eteen ja oletetaan, että kaikki muutkin laittaa.

Susani (42:50)

Miten työhyvinvointia on sitten lähdetty parantamaan elokuva ja tv-alalla kansainvälisesti?

Heli (42:57)

Eri Euroopan maissa on olemassa semmoisia esimerkiksi mielen hyvinvoinnin tukemisen palveluita, jotka on suunnattu nimenomaan av-alalle. Kun nyt tämä mielenterveys ja mielen hyvinvointi näyttäytyy sellaisena aika keskeisenä issuena noin kansainvälisenkin tutkimuksen perusteella. Sitten vaikkapa Ruotsissa on tarjolla sellaista alakohtaista koulutusta ja kirjallista aineistoa työn ja työympäristön turvallisuuden tueksi. Ja niinhän on myös Suomessakin, ettei tämä ole vaan ainoastaan, että joillain muilla on, vaan meillä, myös Suomessa on. Meillä on nyt APFI:n lanseeraama vastuullisen av-alan työkalupakki ja sitten meillä on Työturvallisuuskeskuksen materiaaleja, jotka on suunnattu nimenomaan luoviin tuotantoihin ja Työturvallisuuskeskus on kehittänyt työturvallisuuskorttiin sellaisen luovien alojen erityispaketin täydentävän materiaalin siihen, että ei vain muualla vaan myös meillä.

Susani (44:00)

Loistavaa Heli, että toit tämän keskustelun nyt tänne meidän meidän koti-Suomeen. Nimittäin lähdetään katsomaan sitä tulevaisuuden elokuva ja tv-alaa. Miten me voidaan rakentaa vastuullinen ja kestävä elokuva ja tv-ala, jossa ihmiset voivat voida hyvin ja josta ihmiset eivät myös pakene sitten muihin hommiin, koska koska on ikään kuin hankalaa yhdistää se oma elämä ja työ? Mutta Työterveyslaitoksen aineistoja hyödyntäen rakennettiin muun muassa neljä suositusta hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi elokuva ja tv-alalla niin mitä nämä suositukset nyt ovat?

Päivi (44:44)

Me suositellaan, että työnantajat panostaa erityisesti näiden freelancereiden määräaikaisten työntekijöiden työhyvinvointiin erilaisiin tukitoimiin just jotta saataisiin esimerkiksi näitä psyykkisen oirehdinnan oirehdintaa kiinni aikaisemmin ja pystyttäisiin ennaltaehkäisemään sitä.

Heli (45:05)

Ja tämän suosituksen taustalla on just se, että tuon meidän kyselyn mukaan psyykkistä oirehdintaa oli eniten yksinyrittäjillä ja ammatinharjoittajilla ja määräaikaisilla työntekijöillä on aika paljon sellaisia erityisiä työn kuormittavia piirteitä ja myös noissa työpajoissa painottuu erityisesti huoli itsensätyöllistäjien työhyvinvoinnin tuen puutteesta. Sen takia tämä suositus.

Päivi (45:28)

Joo lisäksi me suositellaan, että esihenkilötyön ja johtamisen laatua kehitetään. Varattaisiin riittävästi aikaa siihen johtamiseen. Esihenkilötehtäville tarjottaisiin riittävästi tilaisuuksia kehittää niitä sitä omaa johtamisosaamista ja ylipäätänsä vahvistaa niitä taitoja kohdata työntekijöitä ja luoda sitä psykologista turvallisuutta sinne työyhteisöihin. Ja tätä me suositellaan siksi, koska aika paljon siellä työpajoissa esitetyistä työhyvinvoinnin kehittämisaiheista osuu juuri sinne johtamisen ja esihenkilötyön vastuualueille. Eli heillä voi olla valtaa vaikuttaa siihen, minkälaiseksi työ muodostuu. Mutta toisaalta keski- ja työnjohdossa työskenteleville korostuu se työaikoihin kytkeytyvä kuormittuminen eli myös heidän oma hyvinvointinsa ja heidän osaamisensa kehittäminen on tosi tärkeää. Se pitää muistaa, että esihenkilötyö näyttää olevan aika hyvällä tolalla, koska valtaosa meidän kyselyn vastaajista koki esihenkilönsä oikeudenmukaiseksi.

Susani (46:38)

Tuleeko muita tällaisia suosituksia mieleen tai askeleita, joita meidän alan täytyisi nyt ottaa, jotta se voisi kukoistaa ja jotta ihmiset voisivat voida hyvin?

Päivi (46:50)

No, palautumiseen olisi hyvä kiinnittää huomiota myös niiden produktioiden aikana tai niiden työtehtävien aikana. Varsinkin näissä lyhyissä työsuhteissa ja myös myös sellaisissa tehtävissä, missä se fyysisesti raskas työ on yleistä esimerkiksi kamerassa, valossa ja gripissä. Lavastuksessa ja puvustuksessa oli tällaisia raskaita työn piirteitä, eli heidän palautumisen mahdollistaminen olisi tosi tärkeää, jotta me saadaan pidettyä heidät siellä siellä alalla, missä he haluavat työskennellä.

Heli (47:32)

Joo, tämä palautuminen on sellainen asia, joka ehkä vähän pitää kokonaan ajatella uudestaan. Sekä meidän työpajoissa että muuten kuulen alan ihmisten puhuvan palautumisesta oikeastaan pelkästään siitä näkökulmasta, että paljonko aikaa on tuotantojen välissä. Kuinka pitkä vapaa mun on mahdollista pitää ennen kuin otan seuraavan työn vastaan. Sitten taas Työterveyslaitoksen näkökulmasta palautumista pitäisi tapahtua joka ikinen päivä. Sitä pitäisi olla siellä työn lomassa. Työn pitäisi olla niin huokoista, että ihmiselle ei synny ylipäänsä sellaista tilannetta, että nyt vaan pusketaan nämä viikot ja sitten levätään vaan, että sitä pitää tapahtua viikonloppuisin ja työpäivän ulkopuolella ihan joka ikinen arkipäivä ja työpäivien aikana.

Päivi (48:25)

Joo, työaikoja on tärkeä kehittää sellaiseen ainakaan vapaa suuntaan, eli että saadaan saadaan juuri se työstä palautuminen aika aikataulutettua tai tiedetään milloin sitä voi sitten tehdä siellä työaikojen ulkopuolella kun Heli puhui tossa, että työaikojen sisällä tapahtuvasta palautumisesta ja myös jotta saataisiin sille muulle elämälle aikaa.

Susani (48:47)

Mainitsitte myös alan rakenteet, niin onko teillä suosituksia? Jos nyt katsotaan tuonne Arkadianmäelle ja katsotaan ikään kuin niitä rakenteita, päättäviä tahoja, niitä jotka istuvat kirstun ja rahan päällä, niin mitä suosituksia on ikään kuin yhteiskunnalle, että miten tätä alaa tulisi katsoa. Miten voidaan kehittää alaa niin, että että tosiaan täällä ei olisi pahoinvoivia työntekijöitä ja huippuammattilaisia?

Heli (49:15)

Ajattelen, että ylipäänsä taiteen ja kulttuurin arvostusta pitäisi nostaa yhteiskunnassa ja me ollaan nyt semmoisessa ajassa, jossa se on kansallisesti äärimmäisen tärkeää. Me ollaan monella tavalla semmoisessa epävarmuuksien ajassa. Muistaakseni tämä on nyt Winston Churchillin sitaatti, että jos meillä ei ole kulttuuria, niin mitä me sitten puolustetaan? Ja tätä monesti kulttuurialalla toistellaan, mutta ei siihen tavallaan ole mitään lisättävää, että se on itseisarvoisesti tärkeää ja se on kansallisen identiteetin kannalta tärkeätä, että meillä on semmoista itsenäistä kulttuurin ja taiteen tuotantoa. Ja sitten toisaalta kun fakta- ja asiaohjelmien tuotantoa, jotta pystytään ylipäänsä kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu, että mehän puhutaan nyt aika monimuotoisesta alasta. Me puhutaan sekä taideskenestä. Ja me puhutaan ihan tämmöisestä viestinnällisestä ja asiapitoisesta. Ja me puhutaan niin mainosvideoista ja tietysti kaikenlaisesta, joka pitää yrityselämää pyörimässä. Että tässä kun sanotaan av-ala, niin se ei oo mikään semmoinen yks juttu, vaan että tässä sisällä on hirveän monta erilaista bisnestä. Ja hirveän monella eri toimintalogiikalla toimivia organisaatioita. Pieniä yrityksiä, isompia yrityksiä. Ja monenlaisia yhteisöjä ja tekijöitä, joiden kaikkien työ tavallaan on jostain näkökulmasta tosi tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle noin niin kuin aika laajasti.

Susani (51:07)

Niin, jos meillä ei ole kulttuuria, mitä meille jää jäljelle? Minkälainen on yhteiskunta, joka riisutaan paljaaksi taiteesta, kulttuurista ja tarinoista? En halua nähdä sellaista Suomea, joka lakkaa kertomasta tarinoita, joka hiljenee. En myöskään halua nähdä tai todistaa, miten massiiviset leikkaukset ajavat alan työntekijöitä entistä suurempaan ahdinkoon ja epävarmuuteen, sillä kaikella tällä on vakavat seuraukset myös ihmisten jaksamiseen ja mielenterveyteen. Lähetän siis oman toivon kirjeeni tulevaisuuteen ja pyydän ei särjetä elokuva ja tv-alaa yhtään enempää. Vaalitaan sitä, mikä tekee meistä meidät. Vaalitaan meidän tarinoita ja ennenkaikkea vaalitaan ihmisten hyvinvointia kaikin mahdollisin keinoin, sillä elokuva- ja tv-ala voi kukoistaa vain ja ainoastaan, jos ihmiset voivat hyvin. Haluan seuraavaksi kysyä Päiviltä ja Heliltä, mitä tutkimus sanoo hyvinvoivista työntekijöistä. Miksi hyvinvoiva työntekijä on alan menestymisen ehto?

Päivi (52:18)

Tämä oli itse asiassa sellainen lausahdus, joka tuli siellä työpajassa. Muistan sen. Tämä oli myös tavallaan se meidän meidän hankkeen sellainen lähtöajatus, mikä siellä siellä oli jo suunnitteluvaiheessa, että me saataisiin pidettyä ihmiset, jotka haluavat tätä alaa tehdä työelämässä myös silloin kun he ovat saaneet kehitettyä itselleen sen sen taidon, sen ammattitaidon. Taustalla on ehkä ajatus, että siellä kymmenisen vuotta tehdään, tehdään tuota alaa ja sitten sitten tulee tulee ikä vastaan, missä saatetaan alkaa miettiä perheen perustamista, missä tulee muita velvollisuuksia, just vaikka näitä vanhempia sukulaisia kohtaan. Ja joudutaan sitten alkaa miettimään, että pystynkö tekemään tätä alaa enää ja siinä vaiheessa ihmiset on jo kehittäneet sellaisen hyvän hyvän ammattitaidon. Sanotaan jos siellä on 10 vuotta sitä työuraa takana niin että me ei menetettäisiin sitä työkokemusta ja osaamista. He, jotka tulevat uutena alalle, niin ei pysty sellaisenaan heti lähteä sitten näihin näihin vahvan ammattitaitoisiin saappaisiin hyppäämään.

Heli (53:36)

Joo, se työhyvinvoinnin kehittäminen on ainakin kahdesta näkökulmasta tärkeää ja se on toisaalta just jos ajattelee kylmän taloudellisesti, niin kun työhyvinvoinnin tiedetään tutkimuksen perusteella lisäävän tuottavuutta ja se on sen takia tärkeää. Ja sitten se on sen takia tärkeää, että inhimillisen kärsimyksen vähentäminen ja hyvinvoinnin lisääminen on itseisarvoisesti tärkeää.

Susani (54:03)

Vielä pieni tällainen rautalangan vääntö tähän loppuun. Mitkä ne vastuullisuuden tai turvallisuuden ulottuvuudet voisivat nyt sitten olla tulevaisuudessa meidän alalla? Mitä ne pitäisi sisällään? Mitä se tarkoittaa? Mihin kiinnitetään nyt seuraavaksi huomiota?

Heli (54:23)

Vastuullisuus sanana tarkoittaa sellaista kestävän kehityksen periaatteiden toteuttamista monesta eri näkökulmasta. Puhutaan ekologisesta kestävyydestä, sosiaalisesta kestävyydestä ja taloudellisesta kestävyydestä. Ja usein työhyvinvointi sisällytetään tähän sosiaaliseen kestävyyteen. Sinne sisältyy myös ihmisoikeusasioita, resurssien tasa-arvoista jakautumista, yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Tämän tyyppisiä kysymyksiä. Ja nyt tämä vastuullisuus. Niin, sitä voi tarkastella useammalla eri tasolla. Voidaan ajatella, että on olemassa yhteiskunnan taso, sellainen kansainvälisten ja kansallisten käytäntöjen ja säädösten taso, jossa toteutetaan vastuullista toimintaa. Sitten yritysvastuu, miten yritykset ja organisaatiot toimii vastuullisesti, luonnonvaroja säästäen, ihmisten voimavaroja säästäen ja niin edelleen. Ja sitten yksilöiden taso, että miten me itse kukin pidämme huolta siitä, että erilaisia resursseja on myös tuleville sukupolville. Miten näitä jatkossa kehitetään, niin tuota vastuuta, jos ajattelee sitä vastuu-sanaa, niin suomalaisella av-alalla on tosi monilla. On esimerkiksi työnantajilla ja työnantajien edustajilla sekä alan järjestöillä, työmarkkinaosapuolilla ja alan oppilaitoksilla, rahoittajilla, tilaajilla ja päättäjillä ja jokaisella yksilöllä, joka tekee töitä alalla ja kukaan yksin tai erikseen, ei pysty kehittämään kattavasti vastuullisuutta ja sen eri osa alueita, vaan tarvitaan sitä, että kaikki sitkeästi sitoutuvat yhdessä toimimaan paremman ja turvallisemman ja kestävämmän tulevaisuuden eteen.

Susani (56:31)

Erityisasiantuntija Heli Ansio ja erikoistutkija Päivi Vanttola. Minkälaisissa asioissa näette tutkijoina toivoa? Jos puhutaan elokuva ja tv-alasta ja työhyvinvoinnista.

Päivi (56:45)

Minun mielestäni tosi paljon toivoa antoi tämä, tämä meidän porukka, joka osallistui tähän tutkimukseen, hirveän moni moni osallistu ja todella paljon saatiin sellaista kiinnostunutta vastaanottoa. Eli mulla on sellainen tunne, että tämä meidän hanke on tavoittanut juuri sen yleisön, mikä sen oli tarkoitus tavoittaa. Siitä on varmaan hyvä lähteä eteenpäin. Meillä on suosituksia tehty. Nyt sieltä voi kukin työpaikka katsoa, että olisiko, olisiko jotain mikä voisi siihen työyhteisöön juuri istua, mitä voisi lähteä kehittämään. Ja tuntuu, että tämä levisi laajalle tämä tieto tästä hankkeesta. Eli nyt me tiedetään nämä ihan perusasiat. Sitten on seuraava vaihe.

Heli (57:33)

Minussa herättää toivoa se, että paitsi että tää meidän hanke on herättänyt suurta kiinnostusta alalla, niin sitten on olemassa ja käynnissä paljon muuta liikehdintää, joka liittyy työhyvinvoinnin ja turvallisuuden kehittämiseen av-alalla. Ja tämä on pidempi jatkumo oikeastaan, että mä olen ollut semmoiset viitisentoista vuotta kohta töissä tässä luovien alojen työntutkimuksessa ja kehittämisessä ja koko sen ajan on näkynyt semmoinen myönteinen muutos, että tämä on nyt yksi vaihe siinä ja hyvään suuntaan ollaan menossa. Sitten mussa herättää toivoa nuoret. Mä olen käynyt useissa oppilaitoksissa puhumassa opiskelijoille tästä meidän tutkimuksesta. Nuoret alalle vasta tulossa olevat on kriittisiä ja valveutuneita ja viisaita. Ja sitten mussa herättää toivoa kaikki ne, jotka näkisi sen vaivan, että vastasi meidän kyselyn kyselyyn ja tuli osallistumaan työpajoihin, on osallistunut meidän hankkeen muihin järjestämiin erilaisiin juttuihin ja jotenkin seuranneet tätä, että ihmisiä kiinnostaa nämä työhyvinvoinnin kysymykset.

Susani (58:51)

Loppuun vielä, mikä on teidän viesti meidän elokuva ja tv-alan ammattilaisille? Minkälaisia terveisiä haluaisitte nyt lähettää?

Päivi (59:00)

No mulle tulee nyt esimerkki mieleen sieltä työpajasta tähän väliin, kun esittelin niitä ihan alustavia tuloksia työaikatutkijana rutiinisti nimesin iltatyöt ja yötyöt ja pitkät työajat tämmöisen otsikon kuin kuormittavat työajat alle ja joku sitten kommentoi, että että hitsi, onpa ihana kuulla, että mä olen kuormittunut noista työajoista. Että mä olen ajatellut vaan, että se on ollut mun oma ongelma vähän siihen tyyliin, että mä olen syystä kuormittunut. Eli että ehkä viesti on se, että jos on just te teette kuormittavaa työtä, niin ei ihme jos kuormittuu. Se ei ole semmoinen, se on ihan luonnollista. Mutta nyt toisaalta meillä on laajalle levinnyt tämä tieto tästä meidän meidän hankkeesta, joten nyt varmasti kussakin työyhteisössä pystytään paremmin tarttumaan näihin kysymyksiin.

Heli (1:00:06)

Joo, tämä oli semmoinen laaja kuva, jota me nyt esitettiin, niin tarkentakaa, tarkentakaa. Omissa firmoissa, omissa työryhmissä, yksittäisissä tuotannoissa siihen, että mikä menee hyvin, mikä tukee työhyvinvointia, mikä heikentää sitä mitä voitaisiin kehittää. Te tiedätte itse.

Susani (01:00:30)

Tuhannet kiitokset erityisasiantuntija Heli Ansio sekä erikoistutkija Päivi Vanttola. Kiitos, että toitte tämän tiedon meille, koska tieto on valtaa. Ja nyt on se hetki, että me mietitään, että mitä me tehdään seuraavaksi. Kiitos tuhannesti teille! Kiitos!

Heli ja Päivi (01:00:48)

Kiitos!

Susani (01:00:50)

Muutos alalla on mahdollinen, mutta vain jos siihen osallistuvat kaikki. Kukaan ei muuta rakenteita yksin. Siihen tarvitaan päättäjät, rahoittajat, järjestöt, tilaajat, johtajat, tuotannot ja myös yksilöt. Töitä meillä riittää, mutta elokuva ja tv-ala on rikas osa suomalaista yhteiskuntaa, jonka puolesta kannattaa taistella. Seuraavassa jaksossa tapaan elokuvaajan ja Suomen Elokuvaajien yhdistyksen puheenjohtajan Matti Eerikäisen sekä ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Lotta-Kaisa Riistakosken. Haluan keskustella av-alasta ja työhyvinvoinnista tekijöiden kanssa. Kiitos, että olit mukana! Voi hyvin ja kuullaan seuraavassa jaksossa. Tämä podcast on osa Audiovisual Producers Finland APFI:n Avaus-hanketta, joka on saanut EU:n Next Generation -tuen.

 

JAKSO 2: Työhyvinvointi av-alan ammattilaisten näkökulmasta

Susani (00:01)

Me tiedetään nyt, että av-alalla on haasteita työhyvinvointiin liittyvien kysymysten kanssa. Intohimoa ja työn imua alalla riittää, mutta kuormittuminen on myös yleistä. Mun nimi on Susani Mahadura ja tänään mä haluan selvittää, miltä Työterveyslaitoksen tutkimustulokset tuntuvat alalla työskentelevien ihmisten näkökulmasta. Miltä elokuva- ja tv-alalla työskenteleminen tuntuu tässä ajassa? Mitä voisimme tehdä toisin, jotta alalla voitaisiin paremmin? Aihetta kanssani tulevat pohtimaan elokuvaaja ja Suomen Elokuvaajien yhdistyksen puheenjohtaja Matti Eerikäinen sekä elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Lotta-Kaisa Riistakoski. Ihan ensiksi keskustelen unelmista vieraideni kanssa ja miksi he ajautuivat alalle. Mikä tekee elokuva- ja tv-alasta unelmien ammatin?

Matti (00:58)

No, unelmien ammatti. Se on hyvä kysymys. Kyllä mä luulen, että tässä tavallaan kun se riskinotto tai sellainen hyppy tuntemattomaan, mikä ehkä kuvaa sitä omaa omaa ikään kuin alalle tai koulutukseen pääsyä, niin mä koen, että se on läsnä koko ajan tässä. Ja tietysti sitä kautta myös se tietynlainen freelancerin arki, joka on sitä riskinottoa ja sitä epävarmuutta vähän siitä tulevasta, että ei voi sanoa, että mitä tekee vuoden päästä kun ei tiedä mitä tekee puolen vuoden päästä kun ei käytännössä tällä hetkellä tiedä mitä tekee kahden viikon päästä. Mutta samalla se on avannut niitä ovia semmoiseen itsensä toteuttamiseen ihan eri tavalla, kun sen on ikään kuin hyväksynyt osaksi sitä. Ehkä se on myös jokin sisäänrakennettu levottomuus, että myöskin kaipaa sitä vapautta määritellä sen oman aikataulun, vaikka se aika monesta ei alalla olevasta ystävästä on tuntunut aika kauhealta vuosien mittaan ja on paljon kysytty miten sä jaksat sitä tai miten sä pystyt siihen? Ja että tosi raskaalta kuulostaa. Mutta tässähän oikeastaan päästään jo suoraan varmaan päivän aiheeseen. Mutta samalla se on sitä itseänsä ruokkivaa polttoainetta.

Lotta-Kaisa (02:13)

Olen kyllä hyvin pitkälti samoilla linjoilla ja kun mietin, että mikä tästä tekee mulle unelma ammatin, niin tähän liittyy just noita samoja mitä Matti sanoit. Jollain tapaa tähän liittyy paljon vapautta, mutta yhtälailla vastuuta. Ja kyllä mä ajattelen, että mulle tosi tärkeitä on luoda yhteys muihin ihmisiin ja mulle elokuva on siihen semmoinen luontainen väline. Ja kyse ei ole ainoastaan… Mä ajattelen, että yhteydessä on kyse myös mun yhteydestä kuvausryhmään, ihmisiin kameran edessä, mutta myös siihen yleisöön. Ja mä ajattelen, että ne tarinat, joita mun välityksellä kerrotaan, niin mä toivon, että niillä on jokin merkitys, että ne liikuttaa ihmisiä. On ihanaa, että mä pääsen tässä ilmaisemaan itseäni taiteellisesti. Mutta mä toivon jollain tapaa, että ne aiheuttaa toisissa ihmisissä jotain tunteita tai reaktioita tai ehkä tavan katsoa maailmaa eri kulmasta.

Susani (03:06)

Ymmärrän hyvin tuon ja itse aikoinani halusin ohjaajaksi ja tarinankertojaksi juuri siksi, että ajattelin, että tämä on se tapa luoda yhteys muihin ihmisiin, löytää yhteisöllisyyttä ja ehkä jopa muuttaa maailmaa hitusen paremmaksi paikaksi. Mutta milloin te tajusitte ensimmäisen kerran, että tällä meidän rakastamalla alalla on haasteita liittyen ihmisten jaksamiseen ja mielenterveyteen? Tuliko sitä pohdittua nuorempana?

Matti (03:33)

No varmaan nuorena ja innokkaana, niin kuin me kaikki ollaan varmaan alalle tultu, niin ikään kuin silloin se vauhdin määrä korvaa ehkä sen tietynlaisen niin kuin. Jotenkin semmoisena tajuamisen tai huomaamisen, että ehkä ainakin silloin kun me ollaan aloitettu tällä alalla, niin myös ala ja maailma oli vähän erilaisessa kulmassa ja kyllä se vahvasti silloin vielä se ikään kuin oli, ikään kuin vähän sotatarinoita kerrottiin siitä, että nyt ollaan tehty. Että nyt ollaan tehty pyöreitä päiviä ja ja muistan itsekin, että oon ollut kamera-assarina tuotannoissa, joissa on oltu +20 tuntia. Kuvauspäivät on venyneet ja se on jokseenkin ollut normaalia, ettei ole ollut sellaista ajatusta, että onko tämä… Onko tämä nyt itse asiassa minkään säädösten tai lakien mukaistakaan. Se on vaan ikään kuin sisäänrakennettuna siihen alaankin jollain tavalla liittynyt. Toki tämmöiset villit tuotannot on villejä tuotantoja, että en tarkoita sitä, että tämä ala on ollut mikään villi länsi. En minä voi sellaista mennä sanomaan, mutta tavallaan näitä ikään kuin jokainen aika moni varmaan on kokenut tämmöistä hyvin, hyvin janan molemmissa ääripäissä olemista. Mutta ehkä sitten vasta vähän vanhempana ja kypsempänä, kun on tavallaan nähnyt nähnyt monia tuotantoja ja ollut monessa mukana pitkissä tv sarjoissa, monessa tv sarjassa ja pitkissä elokuvissa sekä Suomessa että ulkomailla ja oon kuvannut paljon myös mainoselokuvia, niin tavallaan kun se kokonaisuus alkaa hahmottua ja ikään kuin löytyä se oma viitekehys myös siihen omaan tekemiseen, että mikä tuntuu luonnolliselta tekemiseltä ja mikä tuntuu hyvältä, niin on tietysti alkanut laittaa merkille jo vuosia sitten tavallaan jaksamista. Myös tietysti kollegoiden ja muiden alalla toimijoiden kanssa käytyjen keskustelujen kautta.

Lotta-Kaisa (05:33)

Musta tuntuu, että jo silloin kouluaikana olin välillä tosi, tosi uupunut. En ehkä tajunnut sitä silloin ja silloin. Ehkä ei ollut sanojakaan siihen, että se mentaliteetti oli vaan just se, että pitää jaksaa. Ja kun kuuli tarinoita millaisia tuotantoja oikeasti tehdään kentällä tehdään, niin sitten tavallaan ne omat valitukset tuntui tosin mitättömiltä, vaikka ne olisi ehkä olleet tärkeitä sellaisia mittareita siitä tai havaintoja siitä, että okei, kaikki ei ole ok. Mulla se ehkä liittyi myös siihen, että mä tein opiskelujen ohessa töitä ja muuta, että tavallaan se kuormitus tuli myös sitä kautta, ettei pystynyt keskittymään ehkä sitten koko aikaa ainakaan pelkästään opintoihin tai sitten vaikka niihin töihin. Niin, just se että oli oli myös intoa paljon. Tunnistan sen, että vaikka se onkin ihana polttoaine ja se vie kohti niitä unelmia, mutta ehkä sitten se saattaa myös hämärtää niitä omia jaksamisen rajoja. Että kun on se palo tehdä niitä ja on ihana työryhmä ympärillä ja haluaa jotenkin kestää siinä haipissa ja mukana, niin ehkä sitten… Ja silloin ei ehkä puhuttu myös omista rajoista. Ja nyt on tavallaan itse sitten alkanut tunnustelemaan niitä löytämään niitä. Ei myöskään puhuttu toisten rajoista, niiden kunnioittamisesta tai kuuntelemisesta. Niin ehkä jo tavallaan hyvin varhaisesta vaiheesta on tullut merkkejä siitä, että alan työkulttuuri ei ole ehkä se tervein. Mutta se, että vasta viime vuosina minusta tuntuu, että siihen on löytynyt sitten ymmärrystä. Ja nimenomaan vaikka se, että sanoitetaan näitä asioita, on seminaareja ja vaikka tämä podcast, mistä näissä puhutaan.

Susani (07:06)

Lotta-Kaisa nosti tärkeän pointin esiin, nimittäin intohimon ja työn. Eli intohimotyön. Kun saa tehdä sitä mitä rakastaa, sille antaa kaikkensa, joskus koko sielunsa. Kun flow-tila iskee päälle, kelloa ei välttämättä katsota lainkaan. Tiedän tämän vähän liiankin hyvin. Ja tässä juuri piilee vaaran paikka. Intohimo. Työtä tehdessä on vaara kuluttaa itsensä loppuun, jos työlle ei aseteta rajoja ja raameja. Emmehän me koneita ole, vaikka rakastamme kin sitä, mitä teemme. Haluan kysyä Matilta ja Lotta-Kaisalta, mitä he ajattelevat intohimotyön suhteesta mielenterveyteen.

Matti (07:50)

No kyllä se on hyvä kysymys ja varmaan sen määrittelee pitkälti se, minkälaisessa ympäristössä sitä työtä saa tehdä ja minkälaisia ne muut ihmiset siinä siinä ympärillä on. Löytyykö sieltä sellaista ikään kuin tukikanavaa ja ymmärrystä, koska kaikki me kuormitutaan ja toisilla se kuormittuminen näkyy eritavalla kuin toisilla. Se on hyvin yksilökohtaista ja se ikään kuin intohimon polttoaine, niinku Lotta-Kaisa sanoit, niin se se vie johonkin. Mutta sitten tarvitaan myös ikään kuin tietynlaisia rajoja ja itse oon kokenut sen, että tänäpäivänä niitä rajoja asetetaan ihan eritavalla myös. Ikään kuin jos ajatellaan tuotantoa tuotannon puolesta, että ikään kuin että työajat ovat nämä ja älkää ikään kuin työskennelkö niiden ulkopuolella. Tai emmehän me voi katsoa teidän perään vaikka preppivaiheessa, mutta sovitaan niin, että kello 17 ei soitella enää työpuheluita tai vastata mailiin. Että ikään kuin se tulee sieltä jo positiivisella tavalla, ikään kuin ei käskynä, mutta ohjeena, että tämä on meidän tuotannon, että näin me pyrimme pitämään huolta, koska te hodit varsinkin lähdette aina laukalle ja te olette aina hyper fokusoituneita ja flow-tilassa, jota ei itse ehkä ihan tajuakaan.

Lotta-Kaisa (09:13)

Se, että tekee työtä intohimosta käsin, niin sehän tekee siitä työstä tosi mielekästä ja siitä tulee sellainen tunne, että tämä on tosi merkityksellistä ja se auttaa jaksamaan. Itseasiassa ehkä välillä jopa liikaakin sitä ohittaa tiettyjä varoitusmerkkejä tai omaa jaksamista tai jotain muuta, koska on niin suuri intohimo sitä työtä kohtaan. Ja siinä on puolensa. Mä mietin, että nämä hankkeet tai elokuvat tai tv-sarjat mitä tehdään, näiden prosessithan kestää vuosia ja jos ei ole mitään intohimoa, niin eihän näitä jaksaisi tehdä. Mitä mä olen nyt huomannut viime aikoina, että on tosi tärkeää vaalia myös sitä intohimoa ja siihen auttaa nämä rajat. Että jos rajaa sitä työaikaa tai omaa jaksamista. Ja musta tuntuu, että mä olen viime vuosina alkanut paljon enemmän panostamaan myös siihen palautumiseen ja mun vapaa aikaan. Tuntui, että silloin elokuvakouluaikoina varsinkin se koulu, oli elämä ja identiteetti. Oli sellainen tunne, että mä olen valittu ja mun pitää kantaa vastuu. Niin meille puhuttiin silloin. Mä en muista oliko teillä Matti se? Meille puhuttiin hyvin alkuvaiheessa siitä, että elokuvakoulutus, meitä kalliimpaa koulutusta saa vain hävittäjälentäjät ja tuntekaa vastuunne.

Matti (10:32)

Joo, sehän alkoi ihan ensimmäisestä tavallaan tapaamista koulun leffateatterissa, että katsokaa toisianne, katsokaa itseänne, te olette ne parhaat. Ja mä rupesin miettimään, että tässä voisi soida Top Gunin anthem, että this is the best of the best, joka oli silleen ehkä väärä buusti vielä siihen kaikille. Ikään kuin että te ootte nyt erityislaatuisia, kukaan ei pääse lähellekään teitä. Niin se voi toimia ihan positiivisesti, mutta sillä on myös vähän ehkä sellaisia vääränlaisia kerrannaisvaikutuksia.

Lotta-Kaisa (11:02)

Kyllä.

Susani (11:03)

Tunnistatko Matti tuon mitä Lotta-Kaisa puhui tuosta, että työstä tulee ikään kuin identiteetti? Mä tunnistan sen hyvinkin. Ja silloin kun sairastuin ensimmäisen kerran uupumukseen, minun koko identiteetti romahti, koska en osannut erottaa tarinankertojan Susania siviilielämän Susanista. Minusta ne oli sama asia ja ikään kuin olen tässä nyt kolme vuotta tehnyt töitä, että mä opettelen rajoja ja opettelen tunnistamaan, että hetkonen, että niin, että vaikka rakastan sitä mitä teen, se ei ole koko totuus siitä kuka olen ja intohimoduunia voi tehdä, mutta tarvitsen myös palautumista. Mutta Matti, tunnistatko tuon, että työ on identiteetti?

Matti (11:44)

Joo, tunnistan tosi vahvasti ja se tavallaan leimautuminen tuli jo vahvasti silloin opiskeluaikoina. Kyllähän se oli semmoista, että ikään kuin sitä koko elämä on, se koulu ja ne tavallaan koulukaverit ja sitten sitä kautta myös sitten laajennetusti alalla työskentelevät ihmiset. Ja silloin tietysti vielä kaikki kulttuurikin oli erilaista. Paljon käytiin ulkona ja niin päin pois. Että se tavallaan oli se koko kupla. Voi ehkä puhua kuplasta. Niin siinähän elettiin ja hengitettiin, joka toisaalta varmastikin kuuluu tietynlaiseen opiskeluidentiteettiin tai taiteilijaksi itsensä kokevan identiteettiin ja se vahvistaa sitä yhteistunnetta. Aika pitkään sitä ajatteli ensisijaisesti ikään kuin sen työn kautta sitä omaa identiteettiä, että olen kuvaaja, olen nyt elokuvaaja. Mutta kyllä tavallaan myös perhekuviot ja muut tämmöiset maadottavat tekijät on onneksi ikään kuin myös saanut ymmärtämään sen, että elämä ei ole pelkästään työtä, vaikka tätä rakastaakin yli kaiken ja on vaikea ajatella ehkä, että mitä sitä sitten tekisi, jos ei saisi kuvaajana töitä tehdä. Mutta se on tavallaan myös vaatinut aika paljon sellaista ihan päättäväisyyttä ja liittyen esimerkiksi tarjottuihin työprojekteihin, jotka lähtökohtaisesti minulla on ollut tapana ikään kuin sanoa lähestulkoon kaikkeen kyllä, että tehdään vaan tämähän on kiinnostavaa, minä saan tehdä uusien ihmisten kanssa töitä tai tässä on jokin mielenkiintoinen genre tai vastaavaa. Raha on tullut sitten vasta paljon myöhemmin, että ensisijaisesti tätähän on lähdetty tekemään rakkaudesta ikään kuin unelmaan, mutta sitten tavallaan perheenlisäyksen kautta, että kun oli ihan oikea pieni perhe, niin tein ihan tavallaan päätöksen, että nyt mä otan vähän pikku askeleita taaksepäin siinä, että en voi nyt lähteä ihan jokaiseen tuotantoon mukaan ja niissä tuotannossa ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa. Eikä todellakaan niissä ihmisissä, vaan se, että mun on pakko vähän pystyä keskittämään aikaa myös siihen toiseen rakkauteen eli perheeseen.

Susani (13:57)

Tämä oli tosi tärkeä nosto nimittäin me tiedetään kansainvälisistä tutkimuksista se, että tv- ja elokuva-alan työntekijät kokee hankalaksi perhe-elämän ja muun elämän sovittamisen tähän meidän alaan. Lotta-Kaisa, tunnistatko tämän ilmiön ja mitä ajattelet siitä?

Lotta-Kaisa (14:14)

Tunnistan tosi hyvin ja tunnistan juuri tuon mistä Matti puhuu. Opiskeluajan sellaisesta tietynlaisesta kuplasta, mihin ei oikein mahtunut muuta ja kun sieltä sitten siirtyi työelämään, niin tavallaan se säilyi jollain tapaa mukana. Ja en mä silloin miettinyt sitä mitä mä teen mun vapaa-ajalla, koska silloinhan pystyi vaikka kirjoittaa käsiksiä tai jotain muuta edistää toista hanketta mikä oli työn alla. Mutta nyt mä olen tullut paljon tietoisemmaksi siitä. Ja just se, että musta on tuntunut jo pitkään, että työ on ollut vähän semmoinen ehkä huono muusa, jolle olen antanut tosi paljon, mutta saanut tosi vähän takaisin. Ja juuri kun minusta tuntuu, että olen ehkä saanut vähän takaisin, on laittanut minua miettimään, että mihin minä oikeasti haluan käyttää mun elämän. Että haluanko mä, että mä käytän elämäni vain siihen, että mä teen töitä, joka on mulle intohimo ja jonka parissa mulla on upeita työkavereita. Mutta kyllä mä mietin nykyään tosi tarkkaan sen, että mitä mä teen vapaa-ajalla ja etsin keinoja maadoittoitua ja tehdä mielekkäitä asioita, muitakin kuin töitä. Ja en sen takia vaan että mä jaksaisin töissä paremmin vaan sen takia, että kyllä mun elämä on muutakin kun tämä työ. Että vaikka se on iso osa identiteettiä ja tuntuu, että tämä on myös jollain tapaa elämäntapa, että musta tuntuu että sitä ehkä kaikki ei ehkä ymmärräkään miten niinkun… Ketkä ei itse tee vastaavaa työtä, miten se vaikuttaa kaikkeen. Tunnistan paljon myös sitä, mitä Matti aiemmin puhuit. Miten vaikeaa on vaikka suunnitella omaa elämää. Ja tämä ehkä vaikeuttaa juuri sitä vapaa-aikaakin. Haluaisi ehkä enemmänkin suunnitella ystävien kanssa asioita tai muita, mutta aina ei pysty siihen, että saattaa tulla jotain yllättävää. Kyllä ihmiset yleensä ymmärtää, mutta itse koen sen aika kuormittavana välillä sen, että juuri sellainen tietty suunnittelemattomuus vaivaa myös sitä omaa vapaa-aikaa ja palautumista.

Susani (16:00)

Lotta-Kaisa, sä oot ohjaaja, sä oot käsikirjoittaja, sä hallitset myös tuotannon puolen. Oot siis tuottajakin. Ja sit sä oot lähtenyt kouluttamaan itseäsi liittyen turvallisempaan työympäristöön. Kerro lisää tästä sun kokemuksesta ja onko se vaikuttanut sun tapaan katsoa av-alaa?

Lotta-Kaisa (16:21)

Mä oon viime vuosina kiinnostunut tosi paljon työhyvinvoinnista ja oon etsinyt aktiivisesti siihen erilaisia tapoja miten sitä voisi lisätä. Mä kävin hiljattain häirintäyhdyshenkilökoulutuksen ja sen lisäksi mä kävin pari vuotta sitten Dokumenttikillan järjestämän vertaistukiryhmien fasilitointikoulutuksen ja sen koulutuksen käytyäni vedin pari vuotta vertaistukiryhmiä dokumentaristeille ja nämä ovat olleet minulle tosi avaavia koulutuksia. Ensinnäkin se, että vertaistukiryhmissä pääsin juttelemaan vertaisten kanssa niistä tilanteista, missä me oltiin. Ja vaikka olisikin ystäviä, perhettä, lähipiiriä, niin joskus se, että joku joka tietää täsmälleen mistä mä puhun, niin se on kultaakin arvokkaampaa. Ja sitten myös vastavuoroisesti kuulla toisten kokemuksia missä mennään ja ollaan siinä toistemme kanssakulkijoina. Ja häirintäyhdyskoulutuksesta mä taas ymmärsin, että on mahdollista luoda turvallisempaa tilaa. Se ei tule automaattisesti. Sille voi luoda edellytyksiä, mutta sitä voidaan tehdä myös tietoisesti ja sitä voidaan rakentaa aivan sieltä tuotannon alkumetreiltä tuotannon loppuun.

Susani (17:30)

No kerro heitä nyt pari työkalua tähän pöytään, että mitkä on sellaisia. Mikä on sellaisen turvallisemman työtilan ABC? Mitä lähdet katsomaan?

Lotta-Kaisa (17:41)

On monenlaisia asioita mitä voi tehdä ja kyse on tietenkin siitä, että pyritään yhdessä siihen, että luodaan turvallisempi tila, joka tarkoittaa sitä, että kaikilla on siitä vastuu. Me voidaan yhdessä esimerkiksi luoda pelisääntöjä. Voidaan yhdessä lähteä puhumaan, että minkälainen turvallisempi tilanne luodaan ja siihen on olemassa erilaisia keskustelumalleja. Ja tärkeää on tietysti, että kaikki tulee kuulluksi ja lähdetään yhdessä miettimään niitä. Ei sillä tavoin, että joku sanelee meille, että kun me tehdään näin ja näin ja näin, niin sitten siitä tilasta tulee automaattisesti turvallisempi.

Susani (18:14)

Turvallisempi tila ei siis synny itsestään ja automaattisesti. Se vaatii jatkuvaa avointa keskustelua sekä toisten ihmisten kohtaamista. Keskustelun lisäksi on kyettävä myös toimimaan. Kun epäkohtia nousee, ne tulisi kohdata ja niihin tulisi puuttua. Tila ei muutu siis turvalliseksi vain toteamalla, että tämä on turvallisempi tila. Se vaatii jatkuvaa aktiivista toimintaa ja ihmisillä tulisi olla myös turvallinen olo jakaa omia tunteitaan ilman pelkoa. Ehkä ensimmäinen askel on se keskustelemisen taito, koska tiedetään myös se, että alalla koetaan niin suurta kiitollisuutta, että saa tehdä tätä työtä, että ei ikään kuin halua valittaa sitten niin sanotusti pikkujutuista, jotka on kuitenkin aika isoja juttuja meidän mielenterveydelle. Eli se keskusteleminen on tosi tärkeää.

Lotta-Kaisa (19:09)

Joo, ja sitten kun tavallaan meillä lähdetään luomaan sellaista keskustelukulttuuria, niin on tärkeää pitää se myös yllä koko tuotannon ajan. Ja myös se, että kun asioita tuodaan esiin, joitain sellaisia asioita, ehkä epämiellyttäviäkin tai muita mitkä häiritsee tai on ihan konkreettista häirintää, niin niihin puututaan. Että ne ei vaan jää jonnekin työpöydälle tai sähköpostiin, vaan että tarvitaan toimenpiteitä. Ja tietenkin keissin vakavuudesta riippuen siihen on sopivia toimenpiteitä olemassa.

Susani (19:39)

Matti Eerikäinen on tällä hetkellä Elokuvaajien yhdistyksen puheenjohtaja ja näkee siis aitiopaikalta, miten elokuva ja tv-alalla voidaan elokuvaajien näkökulmasta. Kysyn Matilta, miltä av-alan haasteet näyttävät ja tuntuvat.

Matti (19:57)

Tämä on erittäin hyvä kysymys, joka on tietysti tosi laaja. Kyllähän tässä paljon käyn keskusteluja meidän yhdistyksen kuvaajien kanssa, mutta myös tietysti myös muiden kuvaajakollegoiden kanssa sekä lukuisten muiden alalla toimijoiden kanssa. Ja siis kyllähän tällä hetkellä ollaan aika todella haastavassa tilanteessa ja onhan tätä on nyt jatkunut pari kolme vuotta ja tähän liittyy monet isot maailmanlaajuiset tilanteet alkaen Ukrainan sodasta, käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakosta Yhdysvalloissa kesäkuussa 2023 ja tavallaan tästä kuplautuneesta korona-ajan ikään kuin tv-sarjatuotannossa ja isojen toimijoiden, streamereiden markkina-asemakilpailusta ja siitä sitten taas paluu protektionismiin ja varsinkin Pohjoismaissa toimintojen supistaminen tai kokonaan lopettaminen. Plus meidän oman maan kanavaongelmat ja tietysti hallituksen kulttuurileikkaukset, niin kaikki nämä yhdistettynä on ollut ihan valtava isku koko alalle. Ja tällä hetkellä jos ajatellaan sitä tv- ja elokuvapuolta. Sitten jos otetaan siihen vielä mainoselokuvat, joka tietenkin aika monelle meistä tuo leipää pöytään ja moni meistä toimii siellä intohimoisesti myös. Niin myös siellä maailmantalouden tilanteet heijastuvat suoraan siihen, että jos ikään kuin talouden ajurit ovat jumissa, niin silloin se ensimmäinen mistä myös leikataan on sitten se markkinointi. Eli tällä hetkellä ei ole oikeastaan sellaista turvapaikkaa niin sanotusti elokuva alalla ja tv-alalla toimiville. Että en osaa sanoa esimerkiksi televisiopuolelta niin kuin viihde- tai reality- tai makasiiniohjelmista, että mikä niiden tällä hetkellä tilanne on, mutta olen jotenkin antanut itseni ymmärtää, että ei se varmaan kovin helppoa ole myöskään sillä puolella. Dokumenttielokuvista tai dokumentaarista elokuvista puhumattakaan.

Susani (22:12)

Ohjaaja Pirjo Honkasalo puhui ennakkosuunnittelun tärkeydestä jo 70-luvulla. Viisikymmentä vuotta myöhemmin pyöritellään edelleen samoja ongelmia. Miksi ennakkosuunnittelulle ei raivata enemmän aikaa ja resursseja? Eikö se olisi kaikkien etu, että projektit suunnitellaan hyvin ja tuotanto olisi mahdollisimman sujuvaa kaikilla osastoilla? Resurssipula on todellinen ja tärkeä osa keskustelua mielenterveyden näkökulmasta, sillä raha tai paremminkin rahan puute heijastuu myös ammattilaisten jaksamiseen ja mielenterveyteen. Ja toisaalta resurssipulaa ei ratkaista yhdessä yössä. Realiteetit ovat mitkä ovat. Kysyn Matilta ja Lotta-Kaisalta, missä he näkevät toivoa tässä haastavassa ajassa.

Matti (23:03)

Minä näen sen ehkä sillä tavalla, että varsinkin nyt, kun tämä demokraattisesti koskee kaikkia alalla työskenteleviä ikään kuin sieltä joka kerroksesta, niin tämä ainakin jos joku tuo keskusteluissa ihmisiä yhteen. Minä en sano, että se on vuosi vuoden jälkeen kauhean tervettä puhua negatiivisista asioista tai velloa niissä, mutta mä koen että ainakin niissä lukuisissa keskusteluissa, joita käyn jatkuvasti, on ikään kuin se, että me keskustellaan niistä epäkohdista, ongelmista, haasteista, mutta myös tietysti haaveista ja tulevaisuudennäkymistä ja niistä ajatuksista, että mitä voisin itse kehittää itseäni. Kun ei ole ehkä juuri nyt niin paljon töitä. Ja se kehittäminen voi olla vaan sitä oman PR:n rakentamista. Ikään kuin suunnittelua, että miten ikään kuin teroittaa niitä omia kynsiä siellä, sitten kun sitten kun maailma vähän avautuu, niin sitten pystyy ikään kuin lähtemään suoraan juoksuun. Mutta mä koen, että tämä on erityisesti tää aika avannut sen ikkunan sille keskustelulle. Se on tuonut ihmiset hienosti yhteen ja nämä tutkimukset myös mitä tässä nyt on tehty.

Lotta-Kaisa (24:20)

Joo, kyllä mä ajattelen, että on toivoa, että muutenhan varmaan olisi hanskat tippunut jo käsistä monta kertaa. Ja miten sitä toivoa voisi luoda niin on asioita, joita me voidaan tehdä yksilöinä. On mahdollista esimerkiksi, jos miettii, että miten minä itse tulen jaksamaan työssä paremmin, mitkä on minun rajat, mitkä on minun voimavarat, mitkä asiat tuo minulle iloa? Ja on tärkeää pitää hyvää huolta omasta jaksamisesta, mutta olisi myös ihanaa, että myös sitä voisi vähän katsella myös miten sillä työkaverilla menee. Että pidetään kollektiivisesti huolta toisistamme. Sitten on olemassa tietysti alan isompia rakenteita, jotka on ongelmallisia vaikka just, että miten rahoitukseen liittyviä ongelmia tai työhyvinvointiin liittyviä ongelmia, niin just alalle se keskustelukulttuuri tuodaan näitä asioita esiin ja toivotaan, että sitten kun näitä lähdetään sanoittamaan, niin sieltä lähtee sitten pieniä tekoja, jotka johtavat sitten lopulta isoihin muutoksiin.

Susani (25:20)

Miten te pidätte huolta omasta jaksamisesta ja myös ihmisten teidän ympärillä? Koska toi oli tosi tärkeä pointti  Lotta-Kaisa, että meidän pitäisi myös katsoa, että miten meidän ympärillä voidaan.

Lotta-Kaisa (25:30)

No, minulla on itselläni tiettyjä tiettyjä hyvinvointiin ja omaan hyvinvointiin liittyviä rutiineja mitä mä teen? Muistan, että opiskeluaikana esimerkiksi ei ihan hirveästi kiinnostanut pitää huolta kunnosta tai liikunnasta. Saatoin välillä käydä yliopistoliikunnalla, mutta se oli jos ehti joltain muulta opiskelijaelämältä sinne. Nykyään priorisoi sitä, että pitää huolta kehosta ja myös mielestä meditoimalla ja tekee mielekkäitä asioita vapaa-ajalla. Ja se mitä mä ajattelen, että miten voisi työkavereista pitää huolta, niin totta kai ihan tietenkin seurailemalla. Mutta voiko siihen kehittää myös esimerkiksi jos on vaikka joku tuotanto, niin jotain check in pisteitä? On ne sitten esihenkilön kanssa tai kollegoiden kanssa, niin kannustaisin rohkeasti tuomaan asioita esiin. Ja sitten mä olen itse huomannut kyllä sen, että välillä on tosi vaikeaa kun huomaa, että okei, joku on pielessä ja sitä, että kehtaanko mä nyt puhua tästä? Onko tämä nyt liian liian pieni juttu? Onko tämä jotenkin noloa valittamista? Mutta mä olen opetellut sitä tietoisesti, että mä tuon esiin asioita, jotka häiritsee mua, koska mä mietin, että pitemmällä tähtäimellä ne kuormittaa mua enemmän jos ne jos jätän ne mun sisälle. Ja kun mä mietin, että kun alalla tulee välillä isompia konflikteja niin silloin harvoin on kyse pelkästään siitä hetkestä, vaan aiemmin on todennäköisesti tapahtunut jotain epäkohtia, mutta ne on vain lakaistu maton alle ja ajateltu, että no kyllä tämä tästä. Mutta se, että asioita ruvetaan tuomaan esiin ja sitten kun ne tuodaan esiin, niin niihin tartutaan, otetaan vakavasti. Ja tunnistan itsestänikin sen, että jos mulle sanotaan jostain vaikka mun omasta toiminnasta, että mä oon tehnyt jotain väärin tai huonosti, totta kai mulla menee defenssit päälle, että ei, en. Mutta mutta sitten kun pääsee niiden yli, niin ehkä sitten voi katsoa peiliin ja miettiä, että okei ja kiittää sitä toista siitä, että kiitos kun toi tämän esiin ja katsotaan. Ja tietenkin pahoitella ja sitten miettiä, että mitä tästä voi oppia. Koska kyllä mä ajattelen sitä, että eihän me olla täydellisiä. Olisi ihanaa olla, mutta kun mokia käy koko ajan kuitenkin, niin opitaanko me niistä ja mitä me voidaan niistä oppia?

Matti (27:45)

Mä oon ihan hiljainen, koska sä sanoit oikeastaan ne asiat mitkä mitkä on just niitä tärkeitä ja mitä itse olen myös miettinyt ja paljon siihen itsereflektioon liittyviä piirteitä. Ikään kuin semmoinen ihan opettelu siinä, että jos joku tuntuu, että nyt sellainen tunne tulee, että nyt mä jotenkin koen, että tässä on joku juttu, joka voi olla vaan jonkinlaista henkien havinaa jossain, mutta useammin se sitten lähtee kertautumaan. Tyytymättömyys tai tai kokee, että jokin asia menee vähän väärään suuntaan ja ennen kuin se oikeasti menee isosti väärään suuntaan, niin parastahan se olisi, että niistä pystyttäisiin keskustelemaan. Ja olen myös aktiivisesti juuri tätä useamman vuoden, ikään kuin toiminut sitä kautta, että keskustellaan asiasta. Otetaan se esille, että tämä voi olla vähän nyt tämä voi olla vähän pieni juttu tai miten sinä voit tai miten sinä koet tämän tai miten me koetaan tämä tämä asia. Ja eihän ne ole koskaan helppoja asioita, koska siinä ollaan herkällä alueella. Kun on itse kokenut jonkin asian, että joku ei ihan toimi. Se voi olla ryhmädynamiikassa tai se voi olla ihan siinä, vaikka tuotannon jossain toteutuksessa tai rahaan liittyvissä asioissa tai ihan mitä vaan. Että se nimenomaan se keskustelu on se ainut ikään kuin kanava, että sitä voidaan lähteä, lähteä purkamaan. Ja sitten se, että tapahtuu jotain sen keskustelun jälkeen. Ja siihen tietysti se jokaisen kohdalla se itsereflektio pitäisi tähdätä, että kuinka voin muuttaa toimintaani, koska emme ole kukaan täydellinen.

Lotta-Kaisa (29:21)

Ja mä huomaan sen, että mitä enemmän ehkä ikää tulee lisää ja kokemusta, niin sitten on paljon herkempi niille oman kehon signaaleille. Että jos tulee sellainen mitä mä sanoisin gut feeling, että nyt ei ole kaikki ok. Että jotain on nyt pielessä, niin sitten pyrkii samantien tarttumaan siihen, koska valitettavasti kokemus on osoittanut, että jotain on pielessä, mutta että se vaatii myös sen, että jotenkin voi hyvin. Että jos on tosi kuormittunut vaikka siitä työstä tai jostain muusta, niin ei silloin ole mitenkään herkkä oman kehon viesteille. Mutta sitten kun on olosuhteet hyvät ja tunnistaa sen, että okei, että tämä on nyt pieni juttu ja mä huomaan sen, että mitä useammin niitä sitten uskaltaa tuoda esiin ja tarttuu niihin, niin siitä syntyy sellainen positiivinen kierre. Ja sitten tavallaan uskaltaa ehkä aktiivisemmin tarttua asioihin.

Susani (30:13)

Me tiedämme nyt, että elokuva ja tv-alalla on kolminkertainen riskikuormittua suhteessa muuhun työikäiseen väestöön. Haluan kuulla Matin ja Lotta-Kaisan ajatuksia siitä, miksi ihmeessä näin on.

Matti (30:28)

Tämä on kyllä tosi vaikea kysymys, koska se on varmasti totta, että on niin monia eri ikäänkuin väyliä. Mutta mä jotenkin koen, että kyllä se varmaan liittyy paljon siihen, että alalle hakeutuu paljon ikään kuin herkkiä ja tiedostavia ihmisiä ja ikään kuin taiteellisesti orientoituneita. Ja silloin siihen ikään kuin, se on sitä intohimoa ja sitä, jota me kaikki rakastetaan tehdä. Että puhuttiin tässä aikaisemmin, että ikään kuin menee se, se henkilökohtainen työn ulkopuolinen minä ja se työminä sekaisin, että se täyttää sen koko elämän, varsinkin siellä ehkä uran alkuvuosikymmenellä tai vuosikymmenillä, niin siinä on aika altis sitten sille todelliselle loppuunpalamiselle tai kuormittumiselle, koska sitä myös kokee, että tämähän täytyy tehdä täydellisesti. Ja alalla varsinkin pitkään on vallinnut se kulttuuri, joka tietyllä tavalla varmasti edelleenkin on, että karrikoiden, että olet juuri niin hyvä kuin viimeinen työsi, jota ainakin silloin mantrana jossain hoettiin, kun oltiin jo opiskelijoita. Että tavallaan jokaisen duunin pitää olla, että sä et voi epäonnistua missään. Ja tavallaan se on myös tietyllä tavalla kauhean haastavaa, koska jos me tehdään elokuvaa, niin sä et saa sitä päivää takaisin sitä kuvauspäivää. Jos se epäonnistuu tai siinä joudutaan tekemään, tulee joku katastrofi. Toki elokuvan tekeminen on vain ja ainoastaan katastrofista toiseen siirtymistä, koska koko ajan asioita tapahtuu ja muuttuu. Ja vaikka kaikki on suunniteltua, niin sen täytyykin olla jollain tavalla orgaanista, että me voimme reagoida joihinkin tilanteisiin tai ohjaaja voi näyttelijöiden kanssa löytää jonkun vähän uuden kulman siihen sisältöön, joka vaikuttaa sitten mahdollisesti siihen kuvaukseen ja koko tavallaan tiimin toimintaan, joka tietyllä tavalla täysin kuuluu siihen. Mutta että se kuormittaa helposti.

Lotta-Kaisa (32:26)

Mä ajattelen, että monilla aloilla puhutaan, että joutuu tekemään töitä, mutta musta tuntuu, että meidän alalla on sellainen, että pääsee tekemään töitä. Että nyt pääsee tekemään pitkää leffaa ja se jo itsessään on musta tosi kiinnostava ajatus. Se on toki ihana, se kertoo just siitä intohimosta, mutta samaan aikaan just se, että kun se saa sen mahdollisuuden, sen harvoin harvoille ja valituille suodun mahdollisuuden, niin totta kai siihen tulee paineita ja kun ne on niin harvassa, kuten Matti puhuit just, että sitten on se onnistumisen pakko. Ei ehkä sitä kuormittaa myös se, että ei ole varaa mokata. Että pitää koko ajan pyrkiä semmoiseen täydellisyyteen, sellaiseen jopa yli inhimilliseen. Niin, sehän se jos mikä on kuormittavaa. Ja kun mä mietin mikä mulle mun omassa työssäni on tosi kuormittavaa, niin epävarmuuden sietäminen. Esimerkiksi nuo kehittelyvaiheet elokuvissa ja tv-sarjoissa ovat kovin pitkiä, ja jos siellä on vaikka mukana käsikirjoittajana tai ohjaajana, joutuu aika monta vuotta tekemään töitä ilman sitä varmuutta, että päästäänkö me edes kuvauskuvausvaiheeseen. Ja se on monella monella tapaa kuormittavaa. Ajattelen, että se on henkisesti kuormittavaa, että onko tässä mitään järkeä. Mä hinkkaan vuosikausia tätä käsistä tai me kuvataan kehitellään tuolla dokkaria, että tuleeko tästä ikinä mitään. Ja se on myös taloudellisesti kuormittavaa, että pystynkö mä. Miten mä pystyn sitoutumaan näihin hankkeisiin? Mulla on kuitenkin vain yksi päivä ja mä pystyn ajattelemaan rajallisen määrän hankkeita kerrallaan, että mihin mä nyt laitan paukut ja mikä nyt, mihin nyt kannattaa sijoittaa, että mä myös taloudellisesti saan tästä joskus jotain käteen. Ja tuo on minusta hyvä tunnistus Matti, mitä puhuit myös, että alalla on ehkä todennäköisesti todella paljon herkkiä ihmisiä ja ehkä me ei tunnisteta vielä tarpeeksi hyvin sellaisia tekijöitä, mitkä näitä herkkiä ihmisiä kuormittaa tai meitä herkkiä ihmisiä kuormittaa. Siihen siihenkin voisi varmaan etsiä ja lähteä pohtimaan yhdessä tapoja, että mitkä ne on ne semmoiset asiat mitkä minua kuormittaa. Ne voi olla tosi yksinkertaisia ja ne voi olla vaikka liittyä yhteydenpitoon. Että mä en esimerkiksi halua, että mun viikonloppuna mulle soitellaan tai laitetaan viestiä tai jotain muuta. Se lähtee aika semmoisista käytännön jutuista tai miten vaikka miten mä haluan, että mua lähestytään. Tai mä mietin itse myös, mikä voi olla kuormittavaa, että miten mimmoiset vaikka esimerkiksi palautetilaisuudet on jostain jossain vaiheessa, että miten niistä saataisiin myös tehtyä turvallisempia tiloja. Miten niistä voisi sitten tavallaan? Niissä voisi aidosti olla läsnä ja kuunnella ja tavallaan saada siitä voimavaroja, eikä olla siellä käpertyneenä paniikissa.

Matti (35:12)

Joo, tosi hienosti sä puhut. Varmaan musta tuntuu, että sellainen inhimillinen piirre, joka yhdistää kaikkia meitä ihmisiä on se, että tulee kuulluksi ja saa saa sanoa sen mikä on mielen päällä ja että tulee kohdelluksi oikein arvostetuksi ja se, että sitä varmasti pystytään ja pitäisi pystyä kehittämään. Ja tähän liittyy kaikki siihen mistä aikaisemmin puhuttiin, että se dialogi, myös ne omat tuntemukset. Ja jos jokainen kokee niin, että omia tuntemuksia uskaltaisi tuoda tai sanoa herkemmin, niin siitähän syntyy silloin aina sitä dialogia. Mutta sitten kun tähän päälle laitetaan se, että kuvauspäivät on pitkiä kuitenkin, että me tehdään 10 tuntista päivää tai 10,5 tuntista päivää lounastunti mukaan lukien viisi päivää viikossa tai sitten jaksotyötä, joka jaksotyö on varmastikin keventänyt sitä tavallaan taakkaa, että sinne tulee se yksi yksi ikään kuin niin sanottu tasoituspäivä. Vapaapäivä ainakin ikään kuin suorittavalla työtä suorittavalla tekijöillä. Ehkä HODit silloin tekee vielä kuitenkin töitä, joutuu tekemään. Itseasiassa en ole koskaan itse tehnyt tehnyt jaksotyötä ni en osaa sanoa omia kokemuksia, mutta tavallaan se, että siellä on sitä aikaa, jolloin sitä kuormitusta pystytään laskemaan ja sitten pyritään avaamaan sitä dialogia.

Susani (36:33)

Kuvitellaan sitten vähän tätä meidän alaa toisesta vinkkelistä. Aivoterveyden näkökulmasta nimittäin me tiedetään, että meidän aivoilla on tietyt rajallisuudesta ja rajat, joiden mukaan pitää toimia. Mutta mitä teille tulee mieleen sanaparista aivoterveellinen av-ala?

Lotta-Kaisa (36:53)

Mä ajattelen, että siihen kuuluu nimenomaan työhyvinvoinnin huomioiminen. Ja aivothan tarvitsevat lepoa ja palautumista, että nimenomaan myös siitä huolehtimista, että ne työajat ovat järkeviä. Ja sitten tavallaan myös rakenteiden puolesta, että tavallaan pitäisi pyrkiä myös muuttamaan ajatustasolla sitä, että mitä tavallaan se kuormitus voi olla ja mihin se johtaa. Sehän on minusta ihan älyttömän huolestuttavaa. Yksikin burnoutti on liikaa ja jos mä myös mietin sitä katsojan näkökulmasta, millaisia elokuvia ja tv-sarjoja mä haluaisin katsoa, niin mä haluaisin myös tietää, että tämä elokuva tai tämä sarja on tehty sillä tavalla, että ihmiset ovat voineet hyvin. Ei ole tullut burnoutteja. Sitten mulla on myös katsojan turvallisempaa katsoa sitä, että mä tiedän, että ei ole ainoastaan hyvää ja laadukasta sisältöä, mutta että ihmisistä myös sen tai sen tekijöistä on myös huolehdittu.

Susani (37:48)

Tosi kiinnostava pointti. Tavallaanhan itse olen joskus ajatellut nuorempana näin, että se jonkinlainen kärsimys kuuluu siihen luomisprosessiin, että tämä pitää vain jaksaa. Ne on ne vain luomisen vaiheet ja jossain kohtaa pitää jaksaa painaa ja se tuntuu pahalta ja on pitkää päivää ja on ihan loppu. Mutta se lopputulos, se ensi-ilta. Siellä se kaikki. Siellä se sato ikään kuin korjataan, mutta tuo on ihan uusi tapa ajatella, että ehkä se kärsimys ei kuulukaan siihen tekemisen prosessiin.

Matti (38:18)

Joo, oon ihan samaa mieltä siinä, että kärsimys ei kuulu siihen, että työhän voi olla haastavaa ja vaikeaa ja tietyllä tavalla myös hetkellisesti kuormittavaa. Kunhan se on, kunhan siellä täyttyy tavallaan ne ikään kuin tasapuolisuuden perusteet ja ikään kuin oikein kohdelluksi tuleminen ja palkkaus ja muut, niin työ ei varmaan tai kuvaukset ei tule ikinä olemaan helppoja, että on vaikeita tilanteita, vaikeita lokaatioita tai ollaan jossain arktisessa myräkässä kuvaamassa tai hellepäivänä ulkona viikkotolkulla. Että tavallaan tämähän on semmoista duunarihommaa myös tämä elokuvan tekeminen, että tästä glamour on aika kaukana ja se tavallaan on elimellisesti osa sitä tekemistä. Ja kaikki kuvauspäivät ei ole kivoja, mutta se, että pitääkö kaiken ollakaan kivaa, niin se on tietysti toinen asia. Mutta se, että kaikki tulee kuulluksi ja oikein kohdelluksi, niin se on se mun mielestäni minimivaatimus mikä pitää ehdottomasti olla, joka tuo sitä jaksamista tai joka ikään kuin luo ne kriteerit sille oikeelle tekemiselle.

Susani (39:29)

Vähän menit jo Matti tuohon mun seuraavaan kysymykseen eli psykososiaalinen turvallisuus. Mitä se teille tarkoittaa av-alalla?

Lotta-Kaisa (39:37)

Jos mä mietin omaa työssä jaksamista, niin totta kai se on se mun oma intohimo ja sen vaaliminen. Mutta kyse on myös paljon työyhteisöstä ja siellä olemisesta, niistä ihmisistä. Ja kyse on varmasti siitä, mitä mä itse voin antaa sille työyhteisölle, mutta mitä mä saan sieltä myös takaisin ja miten me voidaan jakaa toistemme kuormaa tai olla toistemme tukena? Että se mikä on ihanaa tietysti just kollegoiden kanssa, että jos on luottamukselliset suhteet, niin pystyy puhua myös niistä vaikeista asioista. Ja se mikä on myös minusta tärkeää, niin juhlia onnistumisia ja antaa toisille hyvää palautetta. Minusta usein tuntuu, että palaute tulee vasta siinä kohtaa, kun hommat menevät pieleen ja sitten tavallaan ja keskitytään niihin mokiin. Mutta minusta olisi ihanaa ehkä luoda enemmänkin sellaista työkulttuuria, missä keskitytään myös siihen, mitä toinen toinen tekee hyvin. Tai ehkä myös välillä omaa olkapäätä taputtaa, että hei, tosi hyvin hanskattu! Oli tosi vaikeat olosuhteet. Sulla on ollut muutenkin kuormittavaa, mutta hyvin vedetty ja sen tunnistaminen tuntuu tosi tärkeältä. Ja ehkä siinä on myös se, että on se yhteisöllisyys, että freelancerina työskentelee aika yksin. Mä mä teen eri firmojen kanssa, mutta pääosin kuitenkin itsekseen. Niin että okei, on tosi hyvä, että on sitä omaa rauhaa ja aikaa työskennellä, mutta myös se, että pitää huolta niistä yhteyksistä muihin ihmisiin, muihin alalla oleviin ihmisiin ja pyrkii vahvistamaan sellaisia luottamuksellisia yhteistöitä. Ja siihen liittyy tavallaan myös se, että voi puhua niistä vaikeista asioista. Että että jos se on vain sellaista, että ehkä pelkästään sellaista taputellaan toista selkään, että hyvin menee ja ei kehdata puhua niistä mitään oikeasti painaa, niin ei sekään ole kauhean hyväksi.

Matti (41:32)

Kyllä. Mä tavallaan tartuin tuohon ikään kuin positiivisen palautteen antamiseen, joka joskus saattaa varsinkin meille suomalaisille olla tosi vaikeata. Että kehutaan. Saati sitten että kehutaan itseämme. Mutta ihan ikään kuin positiivisista asioista puhuminen ja se tuntuu, että se aika paljon helposti lähtee semmoiseen negatiiviseen spiraaliin. Ja mun mielestäni vaikeista asioista pitää pystyä keskustelemaan. Semmoinen toksinen positiivisuus on ehkä kamalinta mitä mä tiedän, että kaikki on vain fantastista ja kaikki menee hyvin ja ikään kuin ei pystytä ikään kuin näkemään sitä metsää puilta tai on suljettu se täysin. Kun se on balanssissa, että voidaan puhua niistä vaikeista tilanteista tai vaikeista ajatuksista, mutta että löydetään myös sitä hyvää. Ihan semmoisena pienenä anekdoottina olen tässä muutaman vuoden ajan harrastanut ikään kuin kuvausten jälkeen sellaista lyhyttä, usein aluksi ihmisiä ärsyttävää kierrosta, joka yleensä tapahtuu esimerkiksi jos olen ollut kuvaamassa elokuvaa, niin ollaan sitten jossain minivanissä ja siinä saattaa olla ohjaaja ja apulaisohjaaja ja joku tuotannon henkilö ja  sillee, että meitä on siinä ehkä sen 4-5. Hetkellinen rauha ennen kuin ollaan sitten majoituspaikassa, niin mä tavallaan esitän kysymyksen, että tämä on nyt se juttu, että jokaisen pitää sanoa kolme positiivista asiaa tästä päivästä ja yleensä se lähtee sillä tavalla, että no hei come on että mikä juttu, että vitsit, onpa nyt jotenkin älytön. Mutta tavallaan se idea on se, että se voi olla ihan mitä tahansa. Se voi olla, että hei, että että oli hyvä catering-pulla. Tai sitten se voi olla, että vitsi mä tuntui että onnistuttiin saamaan joku tietty hetki taltioitua tai joku. Se voi liittyä ihan mihin tahansa. Ja sitten kun jotenkin siitä se lähtee vähän niin kuin vitsin kautta liikkeelle, niin yhtäkkiä sieltä tulee ihan hirveän hyviä juttuja. Että se aukeakin, että hei, meillähän olikin hyvä päivä. Vaikka on tapahtunut jokin vastoinkäyminen tai se fiilis on saattanut olla vähän väsynyt tai tai jotenkin negatiivinen, niin silti tuolla tavalla vähän pakotetusti ikään kuin terapiarinki. Ei yhtään negatiivista asiaa, vain positiivisia. Ja sitten kun se toistuu joka päivä, niin yhtäkkiä ihmiset jo odottaa. Ne on ehkä saattanut juuri miettiä sitä, että aivot on ruvennut muovautumaan siihen suuntaan, että hei, mä voin löytää jonkun positiivisen asian ja mun mielestä se on aika tavallaan tällaisena anekdoottina, minusta se on tuonut paljon hyvää, ikään kuin pientä purkua, jonka jälkeen on saatettu jäädä sitten keskustelemaan, vaikka niistä vastoinkäymisistä kulloisenakin päivänä. Mutta kun se on alkanut positiivisuuden kautta, niin siihen ei kukaan tule ikään kuin piikit pystyssä.

Susani (44:14)

Siirretään katse sitten tavallaan niihin rakenteisiin, joissa ne se meidän työhyvinvointi toteutuu. Eli tässä ollaan paljon puhuttu siitä, että me ollaan freelancereita. Työt on pätkittäisiä, projektiluontoisia. Tulevaisuus on epävarmaa. Kuka on vastuussa meidän työhyvinvoinnista ja kenen pitäisi nyt tästä ikään kuin ottaa koppia ja millä tavoin? Mikä on teidän viesti?

Lotta-Kaisa (44:42)

Tätä voi varmasti lähestyä monesta suuntaa. Tietenkin meillä on yksilöillä omat vastuumme, mutta mä mietin myös meidän työnantajia ja esihenkilöitä. Heillä on omat vastuunsa. Sitten on tietenkin elokuva alan yleiset rakenteet. Meidän rahoitusjärjestelmän rahoittajat tavallaan. Tässä on niin monta toimijaa ja jokaisella on rajallinen määrä tehdä toimenpiteitä. Minä yksilönä pystyn tekemään jotain, mutta en pysty ihan kaikkea ratkaisemaan. Mutta se, että ehkä musta tuntuu, että viime aikoina mulle on ollut tärkeää mitä mä voin itse tehdä, niin tavallaan opetella tunnistamaan omia rajoja ja omia omaa jaksamista. Miettimään sitä, että millaista työkulttuuria mä haluan olla luomassa. Ja tietenkin mä toivon myös, että tähän olisi vaikka sitten rakenteellisilla tasoilla muutosta. Mä oon ollut viime vuosina aika paljon mukana kehitysprosesseissa, että ollaan kehitetty hankkeita ja siinäkin tavallaan musta tuntuu, että kun siinä on vuosikausia siinä kehittelyprosessissa, niin se on tosi kuormittavaa. Että olisiko meillä kuitenkin keinoja, että sitä epävarmuutta pystyttäisiin vähentämään ja onko siihen kehittelyyn mahdollista tuoda lisäresursseja, ihan taloudellisia resursseja? Yksi asia mitä mä konkreettisesti mietin vaikka mun työssä dokkari ohjaajana, niin mä minä kaipaisin työnohjausta. Monilla aloilla se varmaan on ihan itsestäänselvää, mutta meillä sitä ei. Mä tiedän, että on varmaan jonkin verran jo ollut, mutta se ei ole mikään semmoinen automaatio. Mutta kun mietin dokkareita mun omalla kohdalla, ne on olleet vuosien projekteja ja niissä on ollut erilaisia vaiheita ja on paljon asioita mitä mä pystyn työryhmän kanssa jakamaan. Mutta sitten on myös sellaista, että mä en ehkä halua kuormittaa myös muita. Ja mä ajattelen, että tää ei ole ehkä nyt niiden tonttia, että mä jaan tästä jotakin. Että mä haluaisin jonkun ulkopuolisen tahon kenen kanssa jutella, niin olisi aivan mahtavaa, että tulisi sinne esimerkiksi kehittelyvaiheeseen, mielellään koko tuotannon ajalle joku tällainen resurssi, että olisi mahdollista hakea myös ulkopuolista apua siihen omaan jaksamiseen ja mikä voisi tukea sitä.

Susani (46:50)

Tunnistan tuon tarpeen tosi hyvin. Dokkaria kun on tehnyt niin ikään kuin sitähän toimii ihmisenä… Sä olet niin lähellä sitä sun päähenkilöä, jonka jaksamista sun sinun pitää miettiä ja koko työryhmän jaksamista pitää miettiä. Mutta sitten välillä unohtaa itsensä. Aiheet voivat olla tosi rankkoja, niin miten pitää itsestään huolta? Se on tosi tärkeä kysymys. Mutta Matti, mitä sanoisit, että miten rakenteissa? Minkälaista työhyvinvointiin liittyvää tukea kaipaisit ja mistä pitäisi lähteä rakentamaan sitä?

Matti (47:22)

No mä olen yrittänyt miettiä sitä, mikä se konkretia voisi olla, jos ajatellaan ihan yksittäisen tuotannon tasolla. Sen lähtökohtia kun lähdetään tekemään, niin varmaan semmoinen… Ja liittyen taas tietysti rahaan, koska kaikki liittyy lopulta siihen rahaan, joka määrittää sen tekemisen tavan tai jonka pitäisi määrittää se tekemisen tapa. Eli kun lähdetään tekemään tekemään tuotantoa, niin siinä käytäisiin hyvin avoimesti ja rehellisesti läpi tuotannon tuottajan kanssa se, että millä resursseilla tätä tehdään ja mitä se tarkoittaa siitä tekemisestä. Ja tavallaan kun me kaikki ollaan todennäköisesti enemmän tai vähemmän intohimoisia, halutaan tehdä parhaamme ja nähdään aina paljon isommin asioita kuin ehkä lopulta on mahdollista edes tehdä. Se kuuluu siihen ikään kuin taiteilijan identiteettiin myös, että haluaa maalata vähän isommin kuin tai että haluaa sen ikään kuin sen kuvan siitä päästänsä maalata juuri sellaisena kuin se on. Niin ikään kuin asetettaisiin niitä reunaehtoja tai reunoja myös sieltä tuotannon taholta. Että hei, että korostetaan, että tämä on nyt tämä budjetti. Tämä budjetti ei tästä suurene. Ja se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi jos ajattelen kuvaajan näkökulmasta, että työryhmän koko on tämä, tällaisia työvälineitä, tämän verran on rahaa kalustoon ja tämän verran on sitten ikään kuin esivalmistelupäiviä budjetoitu tai jälkituotantopäiviä budjetoitu. Että ikään kuin tämä on tämä. Ja ikään kuin sieltäkin tulee se, että nyt ei lähdetä puskemaan tätä sitten tästä pidemmälle, koska se taas aiheuttaa sitä kerrannaisvaikutusta jos jokainen lähtee vähän venyttää sitä rajaa, joka on tietysti vaikeata, koska kaikki haluavat tehdä parhaansa ja aina on se krooninen rahapula ja ei ole tarpeeksi resursseja tekemiseen, mutta se ikään kuin se rehellinen sen läpikäyminen, niin silloin siitä, ikään kuin luulen, että useampi tekijä saisi myös jonkunlaisen turvan, että nyt multa ei myöskään oleteta, että mä teen tästä nyt niin kuin – sanotaan nyt kliseisesti Hollywood-tasoa. Vaan nyt tämä on kotimainen päivittäissarja tai perus draamasarja, joka itsessään ei ole nyt tällä kertaa sen kummempi. Tästä poliisisarjasta emme voi nyt tehdä ikään kuin Netflixin huippusarjan näköistä. Se on vaan fyysisesti ja henkisesti varsinkin mahdotonta. Ja ikään kuin tämän tajuaminen mä luulen, että se ikään kuin aika paljon jo avaisi niitä mahdollisia tuleviakin lukkoja. Tuossa taannoin keväällä keskustelin yhdestä sellaisesta draamasarjasta tuotantoyhtiön edustajan kanssa ja hän nimenomaan painotti sitä, kun mäoon nykyään tosi kiinnostunut siitä, miten nähdään ikään kuin se työmäärä suhteessa nyt vaikka sitten siihen ihan palkkioon. Ja kun mä luen käsistä tai mä kuulen, niin kyllä mä pystyn tavallaan jollain tavalla vähän haarukoimaan, että minkä verran siihen tarvittaisiin ennakkotyöpäiviä ja kuinka paljon niitä ja näitä ja näitä. Niin ikään kuin kun tässä on nämä pelikortit pöydällä, niin sitten mä haluan myös keskustella siitä, miten tämä nähdään, että tämä ei lähde kuormittamaan mua tai muita tekijöitä. Koska jos multa aletaan vaatia tai tavallaan vähän oletetaan, että mun pitäisi antaa jotain paljon isompaa takaisin, niin se ei ehkä ole ihan linjassa sen kanssa mitä ollaan tekemässä. Ja hänen kanssa oli tosi hyvä keskustelu ja musta oli jotenkin… On tosi hyviä keskusteluita jatkuvasti tuotannon henkilöiden kanssa ja musta tuntuu, että mitä enemmän keskustelen ja me puhutaan näistä asioista jaksamisesta, niin sitä jotenkin parempi yhteys sieltä syntyy, kun kaikkihan näitä miettii. Kaikki kuormittuu. Ei se ole vain ikään kuin me tekijät, vaan nimenomaan myös se tuotanto tuotantotiimi, joka usein valitettavasti on itse aivan aliresursoitu, että siellä on yksi tai kaksi ihmistä, jotka kantavat sen koko pyramidin harteillaan, kun sen pitäisi olla just toisinpäin, että se rakentuu sinne leveälle perustalle.

Matti (51:26)

Niin, hän sanoi, että hei, tässä sitten on sellainen asia, että viiden jälkeen ei sitten työpuheluita tehdä tai laiteta maileja. Että toki jos sä teet siellä yksin tai joku tekee niin eihän hän voi valvoa sitä. Mutta että tuotannon virallinen kanta on tämä, että tämän verran on resursseja. Ja näissä ennakkopäivissä tämä pitää suunnitella ja näille tehdä. Se vain tarkoittaa sitä, että pitää tulla alas sieltä ikään kuin jostain vähän niin kuin unelmista. Unelmistahan me aina puhutaan.

Susani (51:53)

Tuo on Matti tosi tärkeä nosto ja kiitos, että kerroit tuon tarinan tavallaan sellaisesta positiivisesta esimerkistä, miten me voidaan keskustelemalla tuotannon kanssa viedä asioita parempaan suuntaan. Ja se avoimuus myös mistä Lotta-Kaisa puhuit. Minkälaisissa asioissa te olette nähnyt toivoa tai kehitystä viime vuosien vuosikymmenien aikana? Mitkä asiat on mennyt parempaan suuntaan, jos me ajatellaan jaksamista ja mielenterveyttä? Ja toisaalta mitä nyt pitäisi tehdä vielä ehkä ihan vähän paremmin?

Lotta-Kaisa (52:25)

Se mitä mä ajattelen, että mitä on tullut on tosi hyvä, että meillä on erilaisia koulutusmahdollisuuksia, että me pystytään tarttumaan niiltä alalta nousseisiin ongelmiin. Esimerkiksi just se häirintäyhdyshenkilökoulutus ja miten sitäkin voidaan vielä kehittää, niin siinä on varmasti tehtävää. Mutta että kouluttaudutaan, että ei ole mitään sellaista sellaisia asioita mitä ei voisi oppia tai mikä ei koskisi elokuva alaa. Vaan kyllä, kyllä tännekin voi ihan todella hyvin tuoda työhyvinvointia.

Matti (52:54)

Kyllä. Kyllä mä koen, että se tavallaan, se että puhutaan asioista niiden oikeilla nimellä ja avoimesti ja rakentavasti on se avain siihen tekemiseen ja se, että resursoidaan… Tai tavallaan resursoidaan se työ niitten resurssien mukaisesti eikä toisin. Tai ei sitä voi sanoa toisinpäin, mutta tavallaan meidän on pakko. Pakko tavallaan tietyllä tavalla asettaa niitä raameja itsellemme, koska muutenhan me vain puskemme ikään kuin pidemmälle ja syvemmälle. Ja sitten se sairastuttaa ihmisiä myös.

Lotta-Kaisa (53:27)

Musta tuntuu ja mä toivon, että tuolla elokuvakoulun puolella jo on keskitytty siihen, että luodaan terveempää työkulttuuria ja käytänteitä. Että musta tuntuu, että alalle on tullut ja tulossa aivan uusi sukupolvi, joka on paljon tietoisempi näistä asioista kuin me ollaan oltu. Silloin kun me ollaan tultu kentälle tai oltu koulussa. Että musta on ihanaa, että siellä mä näen sellaista toivoa tosi paljon, että me voimme oppia paljon ihmisiltä, ketkä tulee alalle yhtä lailla kuin he voivat oppia meiltä jotain tästä alasta tai elokuvien elokuvien tekemisestä. Mutta että me voidaan oppia myös heiltä? Ja ehkä toivoa on myös siinä, että tämä keskustelukulttuuri on tullut alalle silloin aikoinaan kun tuli #metoo ja kaikki muu, niin se on muuttanut tosi paljon sitä mitä aikaisemmin on ehkä painettu maton alle. Ja en sano, että ollaan vielä täydellisessä tilanteessa. Ei, me ollaan kaukana sieltä, mutta ehkä se kynnys tuoda vaikeita asioita esiin on madaltunut. Ja siinä mä näen toivoa.

Matti (54:29)

Samaa mieltä ja mun mielestä nämä perustat nyt mitä ollaan ruvettu rakentamaan ja käyty ehkä myös sellaista, kun tavallaan asioista pitää puhua myös niistä ikävien tilanteiden kautta ja niitä pitää käydä ikään kuin läpi, jotta niistä voidaan oppia. Niin, mä luulen, että ollaan menossa onneksi parempaan suuntaan. Ja tuo uusi sukupolvi, joka tuolla kouluissa kasvaa tai on jo itsensä työkentälle siirtynyt, niin mä luulen, että sieltä on tosi paljon opittavaa siitä, ikään kuin omien rajojen asettamisesta. Ja se liittyy vahvasti siihen, että sieltä tullaan ihan erilaisella mentaliteetillä kuin ehkä me ollaan tultu silloin kohta 20 vuotta sitten. No mutta tavallaan onhan se ihan täysin eri maailma ja se tuntui, että se tapahtui loppujen lopuksi aika nopeasti sitten se muutos tuossa kymmenisen vuotta sitten.

Susani (55:22)

Alalla kaivataan rakentavaa dialogia ja avointa keskustelua siitä, miten voimme luoda aidosti kestävän ja vastuullisen elokuva ja tv-alan. Puhuminen voi joskus tuntua vaikealta ja pelottavalta, mutta se on ainoa keino löytää tiemme kohti toimintaa ja muutosta. Moni tekee elokuva ja tv-alan töitä yksin freelancerina epävarmoissa olosuhteissa, joten turvan löytyminen yhteisöstä on myös tärkeää. Loppujen lopuksi kaikki meistä haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Se on osa ihmisyyttämme ja perustarpeitamme. Tämän keskustelun jälkeen haluan uskoa, että tätä intohimotyötä voi tehdä kestävästi ja vastuullisesti, mutta se vaatii myös rakenteellisia muutoksia, jossa ihmisistä pidetään huolta henkisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti oikeasuhtaisilla resursseilla niin, että ammattilaiset voivat kukoistaa työssään. Tähän loppuun haluan jakaa teille saamani ääniviestin tulevalta elokuvantekijältä, opiskelija Iiris Sjöbladilta, joka valmistuu ensi keväänä elokuvaajaksi. Iiris pohtii ääniviestissään av-alan työhyvinvointia opiskelijan näkökulmasta.

Iiris (56:42)

Opiskelen elokuvataiteen Laitoksella loppusuoralla maisteriopintoja ja oon paljon seurannut tätä keskustelua elokuva-alan kuormittavuudesta. Ja tuntuu, että siellä kuormittaa tai meitä kuormittaa joko se, että niitä töitä ei ole. Se on niin epävarmaa, että saako niitä hommia ylipäätään mihin sä opiskelet. Ja sitten toisaalta se, että jos niitä saa, niin millaisilla millaisissa työolosuhteissa niitä tehdään. Kun budjetit pienenee ja pienenee ja haluttaisiin tehdä silti niitä isoja pläjäyksiä niillä pienemmillä rahoilla, niin se tuntuu kuormittavan porukkaa. Ja niin itsekin pohtii, että onko se sellainen tulevaisuus mitä itselleen haluaa, että pystyykö elokuva-alalla pysyä järjissään vai pitääkö olla kakkosammatti ja sitten välillä vaan tehdä leffaa tai sarjaa. Toivoa on kuitenkin, että omiakin opiskelukavereita tuotantopuolelta ovat nostaneet tätä työhyvinvointia tärkeänä teemana jo opiskelijatuotannoissa. Ja olen saanut itsekin olla tuotannoissa, mitkä ei ole tuntunut kuormittavilta. Mutta niin, on siinä vielä paljon tekemistä ja sitten lopulta tuntuu, että aina tullaan siihen, että se raha raha määrää sitä tahtia, että ehkä se ydinkysymys on, että minkä kokoisia tuotantoja meidän ylipäätään kannattaa täällä tehdä sillä rahalla mitä meillä on käytettävissä? Vai pitäisikö sitä rahaa rohkeammin tuoda ulkomailta lisää tuotantoihin, jotta niitä voitaisiin tehdä niin, että se työhyvinvointi toteutuisi niin sanotusti. Tällaisia ajatuksia täältä.

Susani (58:55)

Iiriksen sanoma on painava ja tulevien tekijöiden ajatuksia on tärkeää kuunnella. Muutos syntyy myös tulevien sukupolvien myötä, mutta vastuu alan rakenteiden muuttamisesta on meillä, jotka olemme alalla juuri nyt, jotta tulevaisuus voisi olla kirkkaampi uusille tekijöille. Kiitos, että kuuntelit tämän jakson ja toivon, että löysit jonkinlaisen toivon kipinän tähän hetkeen. Seuraavassa jaksossa syvennymme aivoihin ja psykologiaan ja kysymme, miten voimme luoda aivoterveellisemmän elokuva ja tv-alan. Podcast on osa Audiovisual Producers Finland APFin Avaus-hanketta, joka on saanut EUn Next Generation tuen.

 

JAKSO 3: Aivoterveys av-alalla

Susani (00:02)

Olen oppinut valtavasti av-alasta ja työhyvinvoinnista tällä matkallani. Olen yrittänyt ymmärtää, missä piilevät kuormittumisen riskitekijät ja toisaalta mikä tekee tästä alasta rikkaan ja monipuolisen mielenterveyden näkökulmasta. Tässä jaksossa haluan keskittyä muutokseen, toimintaan ja tulevaisuuteen. Mitä kaikkea muutos vaatii ja mitä kaikkea tehdään nyt? Lähestyn tätä aihetta myös psykologian ja aivoterveyden näkökulmasta. Mitä av-ala voi oppia työhyvinvoinnista tarkastelemalla aivoja? Näitä suuria ja pieniä kysymyksiä kanssani on pohtimassa ohjaaja, käsikirjoittaja ja toimittaja Minna Dufton, jonka tavoite on ollut luoda vastuullisempi av-ala antenni-hankkeen kautta. Minna, sä oot tosiaan ohjaaja ja käsikirjoittaja ja sä suhtaudut suurella intohimolla tarinankerrontaan, mutta suhtaudut myös suurella intohimolla elokuva- ja tv-alan vastuullisuuteen. Yksi sun missioista on ollut luoda turvallisempi av-ala ja vedätkin antenni- hanketta, joka tähtää parantamaan suomalaisen audiovisuaalisen alan työkulttuuria. Mistä syntyi Minna tällainen tarve luoda turvallisempi av-ala?

Minna (01:35)

No kyllä se alun perin siitä puhumattomuuden kulttuurista lähti liikenteeseen. Siitä, ettei av-alan työkulttuurista ja sen epäkohdista uskallettu puhua siinä pelossa, että se oma puhelin ei sitten enää soisi ja ehkä töitä ei sitten tarjottaisi. Ja siitä, että alalla hiljennetään ihmisiä sopimuksilla ja sakkouhalla, jotta ne epäkohdat eivät pääsisi ilmi, ei tulisi julki. Ja tämä kaikki kieli psykologisen turvallisuuden puutteesta ja siksi tähän antennihankkeeseen lähdin ja siksi tähän valikoitui tämä psykososiaalisen vastuullisuuden näkökulma.

Susani (02:07)

Sä oot Minna tosiaan nähnyt työkulttuureja niin Englannissa kuin Suomessakin. Miten vertailisit näitä kahta maata? Mitä sinä olet todistanut? Missä ne haasteet on, jos puhutaan siitä vastuullisuudesta ja psykososiaalisesta vastuullisuudesta?

Minna (02:22)

Kyllä ne on aika pitkälti käytöstavoissa, käyttäytymisessä, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Mä oon tullut alalle 90-luvun lopulla ja 2000 -luvun alussa työskentelin suuressa uutishuoneessa Lontoossa, jossa ihmiset työntekijät saattoi juosta, koska siellä oli niin kova tahti. Ihan fyysisesti juostiin uutistoimituksen käytävillä ja siellä huudettiin. Siellä saattoi joku tulla sanomaan sinulle suoraan, että minulla on kana kynittävänä sinun kanssasi, jos sä mokasit. Mä oon lähtenyt alalle vähän sellasesta pelonsekaisesta maailmasta siellä, että se pisti heti miettimään, että vau, että onko työ ja elämä tällä alalla oikeasti tällaista ja Englannissa. Niihin aikoihin esimiehille alettiin tarjota anger management -kursseja ja ehkä tämä kertoo jonkin verran siitä, että mitä mä oon nähnyt ja millaisia kysymyksiä. Tämä ala on herättänyt minussa ihan alusta asti, että miten me oikein ollaan ihmisiä toisillemme.

Susani (03:42)

Minna on ehtinyt näkemään ja todistamaan muutosta av-alalla kahdenkymmenen vuoden ajan. Lontoolaisen uutistoimiston huutavasta ilmapiiristä on onneksi tultu eteenpäin ja vastuullisuuden eteen tehdään jatkuvasti töitä. Minna on yksi näistä muutoksen tekijöistä, joka tekee valtavan tärkeää työtä av-alan vastuullisuuden eteen antenni-hankkeen kautta kysyn Minnalta, mitä kaikkea antenni-hanke konkreettisesti tekee.

Minna (04:12)

Antenni-hanke on kuluneen vuoden aikana keskittynyt av-alan ammattilaisten tärkeimmän työkalun eli aivojen ja pään alueen hyvinvoinnin edistämiseen ja nostamiseen puheenaiheeksi. Tämä siksi, että av-alan ihmiset ovat alttiita voimaan pahoin, koska kaikki menee pään kautta. Ja sitten kaiken lisäksi me työskennellään alalla, missä epävarmuus on vakio. Tämä hanke tukee av-alan ammattilaisten jaksamista ja työyhteisöjen kehittämistä aivotervellisempään ja psykologisesti turvallisempaan suuntaan järjestämällä muun muassa muutostyöpajoja. Ja nämä hankkeen konkreettiset työn tulokset perustuvat av-alan syvään asiantuntemukseen ja alan toimijoiden ja tekijöiden kanssa keskusteluihin, heidän toiveiden ja huolten kuuntelemiseen tarkasti ja ollaan lähdetty tuomaan alalle uusia tulevaisuuden työkaluja positiivisen kautta.

Susani (05:18)

Tämä on aivan valtavan tärkeä avaus. Mä haluan kiittää teidän koko työryhmää jo tässä kohtaa, koska koska tavallaan se aivojen näkökulma on ehkä puuttunut meidän keskustelusta, kun puhutaan elokuva- ja tv-alasta, ikään kuin meidän aivot toimisi jotenkin tehokkaammin ja ja ja jollain lailla eivät uupuisi samalla lailla kuin kenen tahansa muun aivot. Että kyllä aivot tarvitsee sitä lepoa. Mutta sä olet tosiaan lähtenyt tarkastelemaan meidän alaa aivoterveyden näkökulmasta. Minna, minkälaisen syväsukelluksen olet tehnyt suomalaiseen av-alaan? Mitä olet oppinut alan rakenteista tutkiessasi työhyvinvointia nimenomaan aivojen näkökulmasta

Minna (06:06)

No sen, että tuotantoyhtiöiden resurssit eivät ole riittäneet, eivätkä ne riitä nytkään vastaamaan alan työhyvinvoinnin ja aivoergonomian haasteisiin, vaikka tarve muutokselle on on tosi suuri. Tämän hankkeen kuluessa on noussut esiin merkittävä tarve rakenteellisille muutoksille sekä yhteisön tuelle yksittäisten työntekijöiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi. Mun mielestä me ollaan eletty aikamoisessa kuplassa vuosikymmeniä ja se kupla on nyt alkanut puhjeta. Ja itse näen tämän niin, että tällaisella alalla, missä me luodaan illuusioita, vaikka minkälaisia mielikuvitusmaailmoita tämän meidän tärkeimmän työkalujen aivojen avulla yleisöä varten, niin me ollaan ylläpidetty ihan omaa alan sisäistä illuusiota siitä, että meidän aivot pystyy jotenkin mahdottomiin suorituksiin ja että alan työkulttuuri nyt on vaan mitä on ja että se nyt vaan on tällasta. Me voidaan johtaa pelolla ja vaikkapa huutaa siellä kentällä, siellä kuvauksissa, tuotannossa, työpaikalla. Mä oon yllättynyt siitä, miten vähän me tiedetään siitä, mikä on hyväksi meidän aivoille esimerkiksi.

Susani (07:30)

Uskotko sä Minna että tätä luovaa työtä, joka vaatii aika paljon henkistä panosta ja se vaatii sitä aikaa? Ja kuten sanoit, meillä on normeja siitä, että työpäivät on pitkiä ja pitää puristaa se se teos tietyssä ajassa tietyin resurssein. Tuntui aika aika isolta yhtälöltä ikään kuin lähteä luomaan täysin uudenlaista tekemisen tapaa, jossa se aivoterveys olisi keskiössä. Uskotko, että se on mahdollista ja jos on, niin miten?

Minna (08:03)

Mä haluaisin nähdä sen, että me arvostetaan meidän aivoja ja psyykeä tällä psyykkisesti hyvin kuormittavalla alalla. Alan keskeiset ongelmat ovat johtamisen puutteet tämän psyykkisen kuormituksen lisäksi epäasiallinen käytös ja eettisen vastuun hajanaisuus. Tosi tosi isoja asioita. Meillä on paljon työnsarkaa siinä, että me voitais lähtee edes alkuun tämmöisessä paremman kasvualustan luomisessa tälle kestävälle tulevaisuuden ley, jonka yhtenä osana on tämä aivoterveys. Mutta mä uskon, että yhdessä me voidaan päästä siihen. Se vaatii keskusteluja nimenomaan alan johdon ja tekijöiden kesken. Vaatii sitä, että me uskalletaan puhua, avata sitä, miltä meistä tuntuu ja miten me voidaan. Että me muistetaan kysyä, miten kollega voi vaikkapa. Mutta me myös perehdytään siihen, mitä on aivoterveys ja aivojen ergonomia. Ja tätä varten antamani-hanke on luonut sivuston, jonne kuka tahansa voi mennä. Sieltä voi tilata omalle työyhteisölle muutostyöpajan, jossa tämä aivoergonomia käsitteenä tulee hyvin tutuksi. Ja sitten sieltä voi ladata tällaiset muutoskortit, joita niin suosittelen sinulle. Ihan ihan näiden avulla pystyy kyllä jo käymään niitä keskusteluja, mitkä voi sitten johtaa siellä työyhteisössä siihen, että alettaisiin ymmärtää mistä aivoergonomiassa esimerkiksi on kysymys. Aivothan rakastaa järjestystä ja ennakoitavuutta. Miten sinä näet Susani, kuinkas järjestyksessä, kuinkas ennakoivaa meidän alalla työskentely onkaan ollut? Miten me voisimme parantaa tuota?

Susani (09:54)

Tuo on kyllä. Nyt heitit pallon takaisin minulle. Hyvä kysymys. Itse koen, että katson asiaa nyt freelancerin näkökulmasta, niin omalla tavallaan mun elämähän on jatkuvaa kaaosta. Siis sinällään, että enhän mä pysty ollenkaan ennakoida. Mä en edes tiedä mitä tapahtuu loppuvuonna. Mä en tiedä mitä tapahtuu ensi vuonna. Että se ennakoimattomuus heijastuu omaan elämään niin, että on se jatkuva epävarmuuden tunne. Ja toki olen huomannut, että se kuormittaa.

Minna (10:36)

Aivot kaipaavat järjestystä, rutiineja. Että sä tiedät mitä sä teet ensi viikolla, ensi kuussa. Tätä meidän pitäisi jotenkin pystyy vahvistamaan, jos vaan me voitaisiin luoda kaikin tavoin sitä turvaa meidän ympärillä ja erityisesti freelancereiden ympärille. Että tämä tuore tutkimus osoitti, että nimenomaan me freelancerit, pienyrittäjät voidaan kaikkein huonoiten ja se psyykkinen kuormitus näkyy näkyy meissä jotenkin kaikkein eniten.

Susani (11:14)

Mitä sinä ajattelet, että mitä me voidaan sille tehdä?

Minna (11:16)

Mä oon miettinyt tätä tosi paljon. Me voitaisiin lähteä siitä, että me noteerattaisiin se, että turvallisuus on yksi keskeisimmistä luovan prosessin elementeistä. Että ilman sitä se luovuus ei ei kuki. Me voitaisiin tekijöinä esimerkiksi päättää, että ilman sitä tunnetta, että mulla on turvallinen olo, niin mä en lähde työskentelemään. Niin yksinkertaisesti. Mun mielestä alan tekijöiden ja freelancereiden tulisi vaatia tähän työskentelykulttuuriin muutosta. Siitä puhutaan, mutta ihan ihan vaatia sitä. Miettiä yhdessä miten se pitäisi sanoittaa sitten alan johdolle ja niille, ketkä rahoittavat alaa. Av-ala Suomessa ei ole yksin tämän haasteen kanssa. Ja kuinka saada alaa rahoittavat tahot ja alan johto, erityisesti alan suurimmat toimijat sitoutumaan, tukemaan tätä alan inhimillisempää kasvua ja aivoterveellisempää alaa. Antenni-hanketta vastaava hanke Britanniassa on yrittänyt vedota alan johtoon ja myyntihenkilöihin työskentelykulttuurin muutoksen toiveissa viimeiset kuusi vuotta. Nämä ei ole nopeita prosesseja. Siellä ollaan esimerkiksi koulutettu dokumentintekijöistä psykologeja alan yhteisöjen tueksi. Ihmisiä, ketkä tietävät tasan tarkkaan, mitä tällä alalla työskenteleminen on. Se yhteisö on lähtenyt rakentamaan sitä henkistä ensiapua alalle niin sanotusti.

Susani (12:59)

Olen rakastanut freelancerin elämääni ja vapautta, jonka olen sen myötä saanut. Mutta Minna saa mut ymmärtämään, että mun aivojen kannalta tilanne on silti kuormittava. En ollut koskaan ajatellut asiaa aivojeni kannalta. Vaikka tunnistan kyllä sen pienen jatkuvan stressin siitä, mitä tulen tekemään puolen vuoden päästä tai vuoden päästä. Aivot kaipaavat nimittäin järjestystä ja rutiineja ja että tiedämme mitä teemme ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi vuonna. Epävarma ja epäsäännöllinen työ on jo itsessään siis kuormittavaa aivoille. Ja alalla tulisikin seuraavaksi pohtia, miten voisimme luoda turvaa alan työntekijöille, erityisesti freelancereille. Työterveyslaitoksen tutkimus nimittäin osoitti, että nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät voivat kaikkein huonoiten ja psyykkinen kuormitus näkyy tällä ryhmällä kaikkein eniten. Kysyn Minnalta, mitä tälle ilmiölle voidaan oikein tehdä?

Minna (14:01)

Mä olen oppinut tosi paljon niistä keskusteluista ja ehkä tietynlaista armollisuutta myös omaa tekemistä kohtaan, koska olen myös tekijä. Vaikka vedän tätä hanketta, niin silti katselen asioita tekijän näkökulmasta edelleen ja olen oppinut nimenomaan työnohjauksesta valtavan paljon. Mä oon jo vuosikausia itse maksanut siitä, että kun mulla on tiedossa projekti, joka kuormittaa mua psyykkisesti. Mä oon siis dokumentaristina erikoistunut erittäin sensitiivisiin aiheisiin ja on ollut tarve panostaa omaan henkiseen hyvinvointiin, jotta minulla voisi olla kestävä ura edessä vielä 25 vuoden jälkeenkin, niin työnohjaus on ollut sellainen, johon mä olen luottanut ja panostanut ja aina sitten tarvittaessa varannut sitä sinne mun tuotannon eri vaiheisiin ihan itse. Ja ihan jo tältä pohjalta mä voin sanoa ja seison sen takana vahvasti, että mun mielestä työnohjauksen pitäisi tulla kiinteäksi osaksi tuotantoja sillä tavalla, että kaikilla tekijöillä ja johdolla olisi mahdollisuus päästä sen piiriin ja saada sitä tukea vaikkapa yksi pakollinen kerta sen tuotannon aikana, että tulee sitä keskustelua ja reflektointia siitä omasta tekemisestä myös, koska aika paljon se työnohjaus on sitä, että katsotaan peiliin.

Susani (15:38)

Ja tämä on valtavan tärkeä aihe. Nimittäin kun juteltiin sinun kanssa puhelimessa, niin nostit esiin tavallaan juuri dokkaristien työhyvinvoinnin tai voisiko sanoa jopa työpahoinvoinnin. Millä tavalla tai miten sinä olet oppinut juuri dokkaristien työhyvinvoinnista, kun olet itsekin dokkaristi, niin mitä riskejä siellä on? Miten se työ tai sen rankkuus, ne aiheet, joita me käsitellään, se se henkinen panos, jota me annetaan siihen, niin miten se voi vaikuttaa meidän meidän jaksamiseen? Ja tämä varmasti voi päteä myös, ihan sama tehdäänkö viihde-tv-ohjelmaa tai tai fiktioelokuvaa, jossa aihe on vaikkapa todella raskas ja rankka.

Minna (16:25)

Jos ajatellaan, että av-alalla se psyykkinen kuormitus on kova ja siitä meillä on nyt tutkittua tietoa. Sitten siihen lisätään se henkinen panos, jonka jokainen luovan työn tekijä aina pistää siihen omaan työhönsä. Vaikeina aikoina vielä enemmän, koska me kilpaillaan siitä, että meillä olisi se seuraavakin työ odottamassa. Sitten me unohdetaan kuitenkin se, minkälaisesta maailmasta me kerrotaan tarinoita koko ajan. Me eletään valitettavasti kriisiytyvässä maailmassa, missä me ollaan me tarinankertojat ja ihan tosi usein me ei millään tavalla meidän työkulttuurissa työyhteisössä muisteta, ei ehkä herätä siihen, että tämä kyseinen projekti vaatisi erityistä suunnittelua sen henkisen hyvinvoinnin kannalta. Että meidän pitäisi jollakin lailla valmistautua siihen, että meillä voi olla tarve pysähtyä, jopa pysäyttää juna jossain kohti, jotta me voidaan skannata itsemme ja toisemme, että jaksetaanko me. Miten me jaksetaan? Ja dokumentaristien tämä tapaus tai tilanne liittyy tähän aivan olennaisella tavalla. Dokumentaristien työhän on sitä, että saatetaan seurata jotakin aihetta kuukausia, vuosia. Tiedän dokumentaristeja, jotka ovat seuranneet vaikkapa kohdettaan yli 10 vuotta, 20 vuotta. Ja se tarkoittaa sitä, että sinä olet niissä sinun työprojekteissa, tuotannoissa sisältä seuraaja. Sä et ole vierelläkulkija, vaan sä menet sisälle aina siihen aiheeseen, siihen ihmiseen, siihen tilanteeseen, ilmiöön. Mikä tahansa se onkaan ja asettaa paljon haasteita meidän psyykkiselle jaksamiselle ja tämä dokumentaristien työhyvinvointi ja mielenterveys, niin siitä on alettu puhua julkisesti vasta ihan vähän aikaa sitten. Valitettavasti alalla kansainvälisesti sattuneiden traagisten tapausten, kuten itsemurhien johdosta kansainvälisesti on alettu puhua jopa dokumentaristien PTSD:stä. Tähän asiaan herääminen on poikinut kehitystä nimen omaan työhyvinvoinnissa. Dokumentaristit Englannissa ovat olleet erityisen aktiivisia ja kouluttautuneet psykologeiksi, jotka voivat auttaa toisiaan. Myös meillä mm. Dokumenttikilta on ollut aktiivinen ja tuonut esille näitä tekoja, mitä muualla tehdään ja tiedän, että heillä on muun muassa tällainen työhyvinvointityöryhmä, joka tekee tärkeää työtä. Me ollaan vähän alettu vasta, ihan vähän heräämään siihen, että tällä epävarmalla alalla, missä se freelancerin aika keskittyy aina siihen seuraavan työn hankkimiseen, kun pitäisi keskittyä siitä edellisestä projektista palautumiseen, että meillä ei jää aikaa prosessoida kaikkea mitä me ollaan koettu. Mitä me ollaan nähty, mitä me ollaan kuultu? Minkälaisia kuvia me on leikattu? Ollaan alettu vasta huomata, että leikkaajien jaksamisen tukemisessa olisi erityisen paljon parantamisen varaa. Ja että se kamera on hyvin ohut suoja maailman kovuutta vastaan. Me ollaan vasta alettu päästä puhumaan näistä asioista ja mun mielestä olisi ihan todella tärkeää, että me jatkettaisiin sitä. Me nostettaisiin tätä ja vaikkapa tätä dokumentaristien tilannetta, koska tässä on paljon mitä me voidaan oppia. Ja se juttu on, että sinun ei tarvitse lähteä minnekään konfliktialueelle, vaikka tullaksesi sijaistraumatisoituneeksi tai että altistut myötätuntostressille tai -uupumukselle. Se voi tapahtua ihan tässä nurkan takana, kun sinä kohtaat vaikkapa haastateltavan, joka on vaikeassa elämäntilanteessa tai sinä, vaan päädyt tilanteeseen, jota et ollut odottanut. Minä toivon, että me tulevaisuudessa voitaisiin ottaa näitä tekijöitä myös huomioon, koska tällä hetkellä me jotenkin katotaan niitten yli ja se ei näy meidän tuotantoprosessissa oikein millään tavalla, että tämä kyseinen projekti olisi tarvinnut pikkaisen enemmän aikaa, että meillä olisi aikaa sen tuotannon aikana yhdessä prosessoida asioita, valmistautuu, hoitaa, jos on sen tarve, sitä henkistä hyvinvointia.

Susani (21:29)

Tämä on toki iso kysymys ja mä tiedän, että tähän ei välttämättä ole vastauksia, koska niin kuin sanoit, näihin todellisuuksiin me aletaan vasta heräämään. Me vasta ymmärretään tarinankerronnan vaikutusta tarinankertojiin ja miten, miten meidän psyyke voi ja miten meidän aivot voi ja ja ja miten se vaikuttaa meidän elämään kokonaisvaltaisesti. Mutta kun sinä nyt vedät tätä antenni-hanketta Minna, niin mä laitan luottoni sinuun, että sulla on jonkinlaisia vastauksia. Mitä sä ajattelet? Miten ihmisiä voidaan tukea tällä alalla tuosta näkökulmasta käsin juuri, että kun me, kun me käsitellään isoja ja rankkojakin aiheita välillä? Eivätkä ne aiheet niinkuin sanoit, se rankkuus voi tarkoittaa mitä tahansa. Ei se välttämättä tarkoita sitä, että me ollaan konfliktialueella.

Minna (22:20)

Niin se voi olla vaikka viihdeaihekin, minkä parissa sä voit kokea, että sä kuormitut. Oon miettinyt antenni-hankkeen aikana tosi paljon sitä, että minkälaista tukea av-alan ihmiset sitten oikeasti tarvitsisivat. Ja jutellu tosi paljon alan toimijoiden ja tekijöiden kanssa. Meillä on myös hankkeessa ollut tukena pieni testiryhmä alan ammattilaisia, kehen on voinut sitten turvautua, kun ollaan mietitty näitä sisältöjä. Ja mun mielestä työnohjaus tulisi olla kiinteä osa tuotantoprosessia, että kaikki pääsisivät sitä kokeilemaan edes vaikka kerran sen tuotannon aikana. Ja että siinä olisi joku rinnallakulkija ihminen ihmiselle, kenelle me voitaisiin luottamuksella mennä juttelemaan ilman mitään pelkoja siitä, että miten se vaikuttaa meidän tulevaan työnsaantiin, vaikkapa. Me tarvitaan kaikkea sellaista tukea, mikä vahvistaa kuulumisen tunnetta. Että me kuulutaan työyhteisöön tai yhteisöön, koska se jo itsessään tukee meitä ja on ehkä helpompi mennä juttelemaan jollekin, että hei, musta tuntuu nyt tältä, että tämä ohjelma, jota mä olen nyt ollut tekemässä, niin on alkanut tulla mun yöuniin ja alkanut kuormittamaan mua. Että ne alkaisi tulla ulos ne asiat ja sitä kautta olisi helpompi sitten tavoittaa sitä apua, sitä ammattiapua oikealla hetkellä. Että ei jäädä yksin. Mun mielestä se suurin riski on se, että kun me uuvutaan ja tutkitusti sitä tapahtuu paljon meidän alalla, niin me myös jäädään silloin helposti yksin. Ja se on se on mun mielestä vaarallista. On todella, todella tärkeää, että me päästäisiin sellaiseen tilanteeseen, että me koetaan, että me kuulutaan johonkin ja mä tiedän ja sä tiedät, että sillä hetkellä kun sä tulet sieltä kuvauksista ja susta tuntuu, että nyt mä olen nähnyt jotakin sellaista, että mun on parempi soittaa jollekin, tästä täytyy puhua, niin sulla on joku kelle sä soitat sitten yksi todella tärkeä asia, joka ei maksa yhtään mitään on arvostus. Se, että sitä työtä, sen tekemisestä tekemistä kaikenlaisissa näissä olosuhteissa mistä me ollaan puhuttu vaikeissa paikoissa, iloisissa paikoissa, kaikenlaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, että me muistettaisiin arvostaa sen ihmisen työtä ja sitä ihmistä, joka siellä siellä työskentelee, koska tämän on tutkittu lisäävän työhyvinvointia.

Susani (25:11)

Antenni-hankkeella on henkisen ensiavun tarjoajia ja osaajia, jotka ymmärtävät av-alaa mielen ja aivojen näkökulmasta. Minna Dufton on työskennellyt psykologi Satu Lähteenkorvan ja työnohjaaja Mari Käkin kanssa ja yhdessä he ovat tarkastelleet av-alaa psykologian näkökulmasta. Haluan tietää, miten Minnan katse av-alaa kohtaan on muuttunut sen jälkeen, kun hän on saanut keskustella psykologin ja työnohjaajan kanssa alastamme. Mitä Minna on oppinut av-alasta ja mielestä sekä aivoista?

Minna (25:46)

Kun lähdin tähän hankkeeseen, kun hain Suomen kulttuurirahastosta apurahaa, että voisin tehdä tätä työtä tämän alan kestävämmän tulevaisuuden eteen, niin aika moni kollega sanoi mulle, että sun puhelin ei varmaankaan soi tämän jälkeen kun sinä lähdet puhumaan näistä vaikeista asioista ja mistä ei pitäisi puhua. Ja tässäkin mä nyt puhun niistä sun kanssa. Niin ja me yhdessä puhutaan näistä, mistä me ollaan vaiettu niin kauan. Niin miten mä näen tässä prosessissa toivoo tällä hetkellä, niin se on just siinä, että tää ala saa nyt osakseen paljon huomiota ja asioista puhutaan. Myös niistä epäasiallisuuksista puhutaan. Siitä nurjasta puolesta, koska vain tunnistamalla ne asiat ja ne vaikeudet ja tunnustamalla ne sanoittamalla niitä ääneen, sanomalla niitä ääneen, voi syntyä muutosta parempaan. Mä näen sen niin, että aina kaikkea hyvää muutosta edeltää hankalat ajat, kaaos, epävarmuus, sellainen kunnon myllerrys. Mä näen paljon toivoa siinä, että tämän alan kestävän tulevaisuuden eteen tehdään kovasti töitä ja jaksetaan ja uskalletaan tehdä sitä siitäkin huolimatta, että vähän jännittää puhua asioista vieläkin. Ja siinä, että alaa ja sen ihmisten hyvinvointia halutaan tutkia ja kehittää. Siis siinä mä näen ehkä eniten sitä toivoa. Mä olin niin iloinen, kun tämä alan ensimmäinen hyvinvointitutkimus tuli. Ja mä näen myös tosi paljon toivoa yhteisöllisyydessä, erityisesti vaikeina aikoina. Mä oon huomannut sen, että kun meiltä on nyt freelancereilta vaikka ne työt loppu tai niitä on ollut tosi vähän, niin me ollaan ainakin omissa freelancer-piireissä, niin ollaan alettu hakeutua toistemme seuraan ja ollaan kyselty, että mitä kuuluu ja miten jakselet ja onko ollut töitä, ehkä enemmän kuin aikaisemmin. Ja mä olen kuullut tätä myös muilta, että ehkä pikkuisen enemmän tätä yhteisöllisyyttä on alkanut syntyä. Ja siinä mä näen paljon toivoa.
Susani (28:09)
Miten kauniisti muotoiltu. Mulla on tässä teidän muutoskortit kädessä ja tässä on tämä kolmen teen sääntö: muutoksen työkalut av-alalle. Ensimmäisenä on tunnista: huomaa muutos tai haastet yössäsi. Toisena on tunnusta: myönnä, että asiat vaatii huomiota. Totuus voi herättää vaikeita tunteita. Siksi tämä on vaihe, jossa tarvitsemme toisiamme ja kolmantena on toimi: Tee tarvittavat muutokset. Toiminta luo toivoa, ratkaisua ja uutta rytmiä arkeen. Nyt me taidetaan olla tässä tunnustamisen vaiheessa. Olenko oikeassa?

Minna (28:46)

Kyllä mun mielestä ollaan ja tässä on se avain sille muutokselle, että sanotaan se ääneen, noteerataan se, että tämä av-alan vanha käsikirjoitus, se ei mene enää läpi. Se ei ole enää validi. Nyt on aika tehdä uusi käsikirjoitus.

Susani (29:09)

Minna on keskustellut lukemattomien av-alalla työskentelevien ihmisten kanssa antenni-hankkeen tiimoilta. Minna kuvailee, miten alalla eletään tällä hetkellä selvästi suruaikaa ja moni kokee jopa epätoivoa sen suhteen, ettei mikään kuitenkaan muutu. Työkulttuurin muuttaminen on Minnan mukaan hidasta ja vaatii aikaa, mutta onneksi meillä on tekijöitä, jotka ovat käärineet hihat ja ryhtyneet toimiin vastuullisuuden kehittämiseksi. Tällaisia tärkeitä avauksia ovat esimerkiksi APFI:n Avaus-vastuullisuushanke, jossa kehitetään kotimaisen audiovisuaalisen kentän kestävyyttä sosiaalisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti ja ekologisesti. Myös antenni-hanke on lähtenyt luomaan muutosta alalle aivoterveyden näkökulmasta. Antenni-hankkeen järjestämät muutostyöpajat ovat siis koulutustilaisuuksia. Näissä hetkissä sekä johto että tekijät kohtaavat ja keskustelevat yhdessä turvallisessa tilassa siitä, mitä tekijöille kuuluu oikeasti ja miten av-alalla oikeasti menee. Näiden keskustelujen pohjalta luodaan antenni-hankkeen asiantuntijoiden kanssa työkalupakki, jonka avulla työhyvinvointia voitaisiin kehittää juuri siinä tuotannossa. Tämä on siis konkreettinen tapa kehittää alan työhyvinvointia ja aivoterveyttä tuotanto kerrallaan. Tarkoituksena on luoda inhimillisempi, toimivampi ja parempi työkulttuuri. Minna haaveilee, että muutostyöpajoista voisi syntyä muutospolku koko tuotantoprosessin ajaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tuotannoilla voisi olla mahdollisuus saada tukea ja työkaluja työhyvinvointiin liittyvissä kysymyksissä koko tuotannon ajan. Tällä hetkellä antenni-hanke hakee jatkorahoitusta, jotta toiminta voisi jatkua ja kehittyä. Toivon todella, että tärkeät avaukset alalla saisivat kaiken tuen. Haluan kysyä Minnalta, missä asioissa hän näkee toivoa juuri nyt.

Minna (31:14)

Jos mietitään, että miten me voitaisiin jatkossa toimia alalla vastuullisemmin ja kestävämmin, miten me saataisiin aikaan inhimillinen kasvu alalla? Niin se on olemalla ihmisiä toisillemme. Se on aika simppeli asia. Lisäämällä sitä turvallisuuden tunnetta ja sitä kokemusta, erityisesti freelancerit kaipaavat sitä. Yhdessä muuttamalla alan käsikirjoitusta, johto ja tekijät yhdessä. Sitä me ollaan antennihankkeessa yritetty jo lähteä jumppaamaan muutostyöpajojen kautta, vahvistamalla kuuluvuuden tunnetta, arvostamalla toisiamme ja sitä työtä, mitä me tehdään, kehittämällä johtamis- ja vuorovaikutustaitoja. Ehkä vielä jossain kohti, kehittämällä jonkun yhteisen tilan, ihan fyysisen tilan, jonne me voidaan kaikki mennä, koska me kuulutaan sinne vaikka työajan ulkopuolella tai työajalla. Ehkä siellä voi olla työskentelytiloja, ehkä tiloja palautumiseen, koulutusta, asiantuntijoita paikalla. Tilan, joka lisää nimenomaan av-alan ihmisten yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta. Tällaisia ajatuksia mulla on. Ja mitä sitten, miten sitten vaikkapa joku yksittäinen työnantaja voi lisätä työntekijöiden hyvinvointia ja kasvattaa sitä hyvää? Niin aina voi kysyä, miten sä voit? Voit kysyä sun kollegalta, sun esihenkilöltä, sun alaiselta, miten sä voit? Mä olen tässä antennihankkeen aikana kuullut yhdestä aivan mun mielestä loistavasta esimerkistä, konkreettisesta teosta, jonka eräs tuottaja oli keksinyt tällaisen tuottajan vartin, viisitoista minuuttia, oliko se nyt kahden viikon välein tuottaja juttelee kaikkien tuotannossa työskentelevien henkilöiden kanssa niitä näitä. Mitä oikeasti kuuluu? Siinä ei puhuta työasioita. Tätäkin on tutkittu, että se, että meillä työpaikalla puhuttaisiin muutakin kuin työasioita, niin sillä on aivan valtava työhyvinvointia edistävä vaikutus.

Susani (33:28)

Minna, mitä sä haluaisit tähän loppuun vielä sanoa niille ihmisille, jotka tekevät päätöksiä meidän alasta ja sen tulevaisuudesta? Ja toisaalta, mikä on sun viesti alan työntekijöille?

Minna (33:42)

Alan johdolle mun viesti on se, että aloittakaa siitä, että sanoitatte koko alalle ja vaikka alaisillenne sen, että alan entinen käsikirjoitus, mihin liittyy henkinen hyväksikäyttö, se työkulttuuri ei ole enää hyväksyttävää, eikä se tue alan kestävää tulevaisuutta. Sanoittakaa se. Ja rahoittajille ja alan ylimmälle johdolle mä sanoisin, että tuokaa alalle kannustin vastuulliseen toimintaan ja sisällyttäkää siihen psykologinen turvallisuus ja aivoterveys. Me ymmärretään tällaista palkitsemista. Mun mielestä se voisi sopia myös ihan tuotantoon, että siellä lopussa olisi kannustin siitä, että tämä tuotanto on onnistuttu tekemään psykososiaalisesti vastuullisesti. Sen lisäksi, että meillä on kaikenlaisia muita, kenties vastuullisuustekoja ja -prosesseja siellä siellä sisällä. Suojelkaa av-alan ihmisen tärkeintä työkalua, aivoja. Panostakaa siihen, koska siitä lähtee kaikki ja työntekijöillä ja freelancereille, kollegoille mun viesti on, että ei pidä pelätä sitä, että se puhelin ei soi. Asioista pitää puhua ja ne pitää viedä ylöspäin. Vain sitä kautta pääsee ja päästään eteenpäin. Ja hihat kannattaa kääriä vastuullisuustyön eteen, koska se on myös tosi kiinnostavaa työtä. Mä olen oppinut todella paljon niin monista asioista tätä hanketta vetäessäni ja tämä on rikastuttanut mun kokemusta av-alasta todella paljon, koska oon päässyt pureutumaan vaikeisiin asioihin ja yrittämään etsiä ratkaisuja. Mikäs sen kiinnostavampaa.

Susani (36:00)

Seuraavaksi hyppään junaan ja suuntaan Tampereelle, sillä haluan tavata antennihankkeen psykologin Satu Lähteenkorvan. Av-ala on Sadulle erityisen tuttu, sillä hän on toiminut psykologina alan ammattilaisille ja hän on myös ollut mukana tuotannoissa psykologin roolissa. Eli hän tietää hyvin, miten av-ala toimii. Sen lisäksi Satu kouluttaa elokuva- ja tv-alan toimijoita ja on näin mukana luomassa aivoergonomisempaa av-alaa. Haluan nyt tavata Sadun ja kurkistaa av-alan työntekijän aivoihin, mitä sieltä löytyy.

 

Susani ja Satu (36:48)

Kysyn aluksi Sadulta, minkälaisia kuormittumisen riskejä hän näkee av-alalla. Aivojen näkökulmasta Jos ajatellaan aivojen näkökulmasta tai mielenterveyden näkökulmasta, niin av-alalla on erityispiirteitä, kuten aivotoiminnoille, kognitiivisille toiminnoille eli kognitiiviset toiminnot tarkoittaa suomeksi sitä, että et av-ala kuormittaa keskittymistä, tarkkaavaisuutta, muistia, oppimista, luovuutta ihan erityisillä tavoilla. Tuotannot ja tekeminen on hyvin intensiivistä. Aika paineistettua ja myös kilpailtua. Eli tavallaan sinne ja sit tulee keskeytyksiä paljon. Se on kuormitustekijä aivoille. Eli siellä on kognitiivisille toiminnoille eli ajattelun toiminnoille paljon sellaista kuormittavaa eli työtä ei suojata, työtä keskeytetään ja tauot on aika olemattomia. Eli just ne tärkeimmät asiat mitkä olisi kognitiiviselle aivoterveerveydelle, missä tärkeintä on työn suojaaminen, työn niputtaminen, mikä tarkoittaa sitä, että tehdään samantyyppisiä tehtäviä kuten pötköön. Ja sit se kolmas on ne työn tauot, niin nämä on aika lapsenkengissä vielä monessa tuotannossa. ja ja. Jotenkin sellainen käsitys, että av-alan ihmisen aivot ovat erilaiset kuin ihmisen aivot. Nyt tulee juonipaljastus. Ei ole. Av-alan aivot ovat samanlaiset tai av-alan ihmisen aivot ovat samanlaiset kuin kaikkien ihmisten aivot. Eli tavallaan se tekee tällaiselle.

 

Susani ja Satu (38:28)

Meidän korkeimmille aivotoiminnoille tosi kovan paineen ja keskeytykset ovat tosi kuormittavia ihmiselle. Ne kuormittavat aivoja, mutta ne aiheuttavat myös hintaa ihan sinne tuotantoihin. Kun siitä tulee vähän sellaista sillisalaattia välillä tekemisestä, niin se kuormittaa keskittymistä ja muistia tosi paljon. Eli tämän tyyppiset asiat tulee sieltä ajattelun toimintojen puolelta ja nämä on asioita joille voidaan tehdä ja on jo onneksi kyllä tehtykin, mutta silloin me jaksetaan paremmin kuin me. Ei, me ei kuormituta tuon ajattelun ja keskittymisen näkökulmasta tavoilla, jotka rikkovat meitä. Mutta toinen mikä? Nämähän tietty liittyvät toisiinsa, mutta se toinen puoli on sitten tämmöinen emotionaalinen puoli eli. Av-alan affektiivinen aivoergonomia eli se, että minkälaisessa tunneilmastoissa työtä tehdään. Av-alan työt on tosiaan tosi vaativia. Siinä samanaikaisesti pitää ja kannattaa huomioida paljon toisia ihmisiä ja toisten ihmisten tekemistä ja samanaikaisesti ala on hyvin projektiluontoista ja kilpailtua ja se on monelle ihmiselle nämä tehtävät ja projektit. Ne on intohimo. Eli siellä on samanaikaisesti se valtava intohimo ja kunnianhimo ja halu olla siellä mukana. Mutta samanaikaisesti tunne ilmastot saattaa olla ulkopuolelle jättäviä, häpeän syyllisyyden tunteita aktivoivia. Eli näistähän on mediassa ollut nyt kymmenen vuoden aikana paljon ikäviä esimerkkejä, että miten av-alan tunneilmasto t.

 

Susani ja Satu (40:08)

Eli se ilmasto missä ihminen tekee sitä työtään, niin ne ovat todella ihmisen mielenterveydelle kovia. Ihmisen tärkein peruspsykologinen tarve, kun meillä on tämmöisiä fysiologisia tarpeita ja sitten on näitä psykologisia perustarpeita, niin tärkein peruspsykologinen tarve on tarve kuulua yhteyteen. Se, että sä tiedät, että sä olet porukan sisällä etkä ulkopuolella, mikään ei sairastuta ihmistä niin nopeasti ja kokonaisvaltaisesti kun ulkopuolisuus. Ja av-alalla on tässä kohtaa se yksi kova paine, että kokeeko ihminen projekteissa tai projektien välillä kun välillä on työttömyyttä. Kokeeko ihminen kuitenkin kuuluvuutta, sitä että kuuluu joukkoon ja porukkaan ja jos ei kuulu, niin se kyllä lähtee sairastuttaa ihmisen? Ja sen takia se on mielenterveydelle tosi tosi iso tekijä. Ja mä luulen, että tätä ei ole ehkä tunnistettu, koska on myös ihailtu sitä, että av-alan ihminen kestää mitä vaan. Tavallaan ehkä tajuttu edes, saati että haluttu tehdä sille asialle jotain, että tuotannoissa on hyväntahtoinen toimintakulttuuri, koska hyväntahtoisuus kietoo meidät samalle puolelle. Silloin me ollaan kollegiaalisia kanssalaisia. Kahdella ässällä todellakin. Tämä on valtavan tärkeää. Mitä, mitä juuri sanoit ja miten hyvin sanoit itseen.

 

Susani ja Satu (41:42)

Toisaalta herää sellainen kysymys, että jos verrataan meidän alaa muihin muihin aloihin, niin suhteessa meillähän on aika paljon tähän jaksamiseen ja uupumiseen liittyviä haasteita suhteessa muuhun työssä käyvään väestöön. Välillä on herännyt sellainen kysymys, että miksi meidän ala on tällainen? Mitkä tekijät ikään kuin edistää sitä, että rakenteellisesti täällä voidaan huonosti? Mitä ajattelen? Psykologia? No kyllä mä nyt tietenkin nyt viime viime vuosien talous vaikuttaa siihen, että osaltaan siihen, että minkä verran on tuotantoja ja minkälaisia ne tuotannot on ja mitä yritetään tietyllä rahalla esimerkiksi saada aikaiseksi. Lähdetään ihan mielenterveyden ja aivojen perusasiasta. Aivot rakastaa järjestystä ja ennakoitavuutta. No mites nämä on av-alalla? Se mitä mä oon nähnyt ja kuullut ja kokenut niin usein. No ei välttämättä ihan kaaosta, mutta usein epäjärjestystä. Mutta ainakin se ennakoitavuus on hyvin hentoa ja se on kuormitustekijä ihmiselle. Kun ihminen joutuu koko ajan miettii varautumaan, Se jatkuva varautuminen kuormittaa ihmistä ja tämä ei ole sellainen, että olisi yksilön asia, vaan tämähän on rakenteellinen asia. Esimerkiksi että ei ole rahaa tarpeeksi tai miten sitä rahaa halutaan tai osataan käyttää projekteissa ja silloinhan.

 

Susani ja Satu (43:13)

Mutta yksilöhän se on se, joka siellä lopulta tuntee sen nahoissaan tai aivoissaan tai mielenterveydessään. Mutta tämä on monen asian summa, mutta se on myös mun mielestä vähän semmoinen kulttuurinen asia, että niin kuin mainitsin tuossa, että on aikoja kun on ihannoitu semmoista vähän niin kuin masokistista työn tekemisen tapaa tai on jotenkin pidetty luontevana sitä, että ihminen kärsii ja riutuu ja ei nuku. Ja sympaattinen hermosto on ihan kierroksilla ja tavallaan jotenkin ihannoitu ja ajateltu, että se kuuluu alaan. Ei kuulu eikä tarvitse kuulua ja ja itse tasapainosta käsin. Ihminen Ihminen todellakin ylittää itseään ja ja saa toiset ylittämään itseään ja kasvamaan. Ja luovuus hyväntahtoisissa työympäristöissä esim. Luovuus ja ongelmanratkaisua on korkeampaa ja av-alalla tarvitaan todella paljon korkeaa ongelmanratkaisua ja luovuutta. Niin, se on esimerkiksi hyvä esimerkki siitä, että että miten, miten aivot toimii. Hyväntahtoisuus saa meidät ihan upeisiin juttuihin ja suorituksiin. Puhutaan hetki siitä, että mitä uupuneen av-alan työntekijäin aivoissa tapahtuu ja mitä seurauksilla seurauksia sillä voi olla. Nimittäin monesti tuntuu, että on vähän sellainen ajatus, että no nyt painetaan kovaa ja sitten ehkä ajetaan päin seinää ja tulee burnoutti.

 

Susani ja Satu (44:48)

Mutta no, levätään sitten pari viikkoa ja sitten takaisin satulan päälle. Mutta psykologin näkökulmasta mitä seurauksia uupumuksella on ihmisen mieleen, aivoihin, kehoon? No monenlaisia. Ja uupumusta voi ajatella nyt sillä tavalla, että se on vähän niinkuin jana. Että se ihan se totaalinen loppuunpalaminen on sitten se siellä, ihan se viimeinen. Mutta ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan pikkaisen väsynyt. Niin, tutkimusten mukaan me tiedetään, että ihmisen, erityisesti ammatillinen itsetunto alenee välittömästi. Eli käsitys omasta osaamisesta, ammatillisesta osaamisesta, omasta arvosta ja ja siitä omasta merkityksestä ja tarkoituksesta. Vaikka tällä alalla ne lähtee, alenee jo ihan pienen väsymyksen seurauksena. No mitä siitä seuraa? Usein kun ihmisen itsetunto alenee, niin ihminen kiihdyttää vauhtia, yrittää ansaita sitä arvoa tekemällä enemmän tai lisää. No mitä siitä seuraa? Ihminen uupuu entisestään. Eli se kääntää sellaisen huonon oravanpyörän siihen, kun me väsyneenä ajatellaan, että meidän täytyy Tekemällä ansaita se arvo. Ja. Ja sitten me uuvutaan tosi. Mitä siitä seuraa? No, erilaisia asioita eri ihmisillä. Me ollaan rajallisia erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi meidän kehon, mielen ja ihmissuhteiden hälytyskellot ei soita samalla tavalla, toisella hälyttää kehon kropan jotkut osat, toisella psyyke, toisella Se näkyy heti ihmissuhteissa.

 

Susani ja Satu (46:21)

Eli tavallaan niin kuin me ilmennetään uupumusta yksilöllisesti, erilaisilla tavoilla ja. Ja tietenkin siihen vaikuttaa moni muukin asia kuin se vain se työ. Eli mikä se on se elämä. Eli tasapaino on aina elämän historiasidonnainen asia, elämän tilannesidonnainen asia ja persoonasidonnainen asia. Jos ihminen on esimerkiksi hyvin, hyvin vaikka vastuullinen tunnollinen, niin hän usein tekee niin sanottua ylilaatua eli varmistaa kahteen kertaan kaiken mitä tekee. No sehän kuormittaa. Jos ihminen on innostunut, niin ihminen lähtee tosi moneen juttuun mukaan. Se on ihana asia, mutta se kuormittaa ihmistä. Jos ihminen on herkkä, niin päivän aikana menee ihon alle ihan eri lailla dataa kuin kuin ei herkällä. Eli myös se persoonasidonnainen asia vaikuttaa siihen, miten ja millä nopeudella se uupumus etenee ja ilmenee. Voiko uupumus vaikuttaa ihmisen aivoihin niin, että se tekee peruuttamatonta tuhoa? No kyllä se tutkimusten mukaan on näin, että se voi aiheuttaa pysyviä muutoksia, mikä on tietenkin kamalan surullista. Mutta sitten tälleen kliinikkona näen onneksi myös paljon sitä, että ihmiset kyllä paranee. Se kyllä ottaa aikaa. Silloin kun on vakava vakava uupumus, niin siitä toipuminen.

 

Susani ja Satu (47:44)

Me puhutaan vuosista ja ihmiset usein ajattelee, kun ollaan totuttu ehkä kehon sairauksien kohdalla paranemisen Sen jaksoihin, että ne ovat viikkoja tai kuukausia, niin se on jotenkin ihmiselle aika. Se on kärsivällisyyttä vaativa matka parantua vuosia. Mutta aivot on kyllä ihmeelliset parantumaan, sillä en mä halunnut olla aina rohkaiseva ja toivoa tuova, että. Että on ihminen uupunut sitten minkä asteisesti tahansa, niin ihmisessä on ihan mielettömät mekanismit parantua ja palautua. Eli ihmisessä on psykofyysissosiaalisesti kaikki tasapainoa palauttavat, ylläpitävät ja puolustavat mekanismit. Kun me vaan ei estetä. Tämä on tosi tärkeää, että sä sanalistit sen, jotta me voidaan ymmärtää, että tässä on aidosti vakavasta asiasta kysymys. Siirretään katse seuraavaksi kohti sitä, että mitä me voidaan tehdä toisin ja paremmin. Satu, tässä tulee vähän hiki otsaan tässä toimittajalla, koska koska rakenteet ovat mitä ne on. Meidän ala on valtavan epävarmaa. Tämä on projektikohtainen. Freelancerin epävarmuus on tosiasia, jota ei voi kiistää, enkä tiedä voiko sille edes tehdä mitään. Alla toimii projektiluontoisesti. Toisaalta tähän liittyy juuri tämä intohimokysymys mistä puhuttiin ja ja työ, joka on ikään kuin osa identiteettiä.

 

Susani ja Satu (49:14)

Tässä on paljon haasteita. Miten ihmeessä me luodaan ala, jossa ihmiset voi voida hyvin ja kukoistaa? Onko tämä edes mahdollista? On mahdollista. Ja onneksi meillä on esimerkkejä siitä, että on myös hyvinvoivia projekteja. No, esimerkillä johtaminen on hyvä asia, eli se, että me saadaan alalle lisää esimerkkejä siitä, että miten me voidaan tehdä hyvinvoivia tuottavia hyviä projekteja. Ja sitten se, että mitä alalla on paljon nyt keskusteltu viimeisen kahden vuoden aikana on se, että pettymykset ja paineet johtuu aina odotuksista. Onko mahdollista, että tuotantojen alussa käydään tällaisia? Usein käydään tuotantojen jälkeen joku debriefing tai joku jos edes käydään, mutta tavallaan, että voisiko siellä olla tuotannon alussa ja pitkin matkaa. Ja mä puhun nyt ihan lyhyistä. Viisi minuuttia 30 minuuttia sellaisia kohtia missä tarkistetaan, että mikä on realistista, Että ollaan jotenkin samalla sivulla ja käsityksessä että mitä ollaan tekemässä. Että mihin nämä rahat riittää, Mitä näillä voidaan saada aikaiseksi? Koska ihmisillä on paljon kokemuksia siitä, että ruvetaan vaan sanoa, että nyt on vaan pakko tällä rahalla tehdä ja olla ja sitten ihmiset taipuu, koska ihmiset haluavat olla mukana ja ne ei halua jättää kesken ja ne ei halunnut jotenkin hankalan mainetta.

 

Susani ja Satu (50:33)

Tai tavallaan sit ihmiset haluaa vaan venyä ja venyä ja se on tosi epäterve ja tosi epä ammatillinen ja epäeettinen. Johdon näkökulmasta venyttää ja ylittää tällä tavoin tuotantoja ja tilanteita. Ja kun ei tarvitse tavallaan kauhean isoja juttuja. Meillä on tuotantoja ja työyhteisöjä, joissa otetaan sellaisia minipysäkkejä. Mä käytin aiemmin tällaista kolmen T:n tunnista, tunnusta, toimi. Niin, kolmen P:n sääntö tuotannoissa on pysäkki, perspektiivi, patistelu. Eli heti kun alkaa tapahtua jotain tai sitä voi tehdä jo ennen kuin alkaa tapahtua mitään niin sanotusti negatiivista, voidaan ottaa pysäkki. Eli tuotanto ottaa vaikka kymmenen minuutin. Sellaisen, että jotenkin että haluatko joko nostaa jotain tai että miten meidän tunne ilmastolle meidän työilmapiirille kuuluu tai mitkä on tämän päivän tai tämän viikon resurssit? Eli pysäkki asioiden näkemiseen. Koska pysähtyessä me nähdään tarkasti, silloin me saadaan perspektiiviä. Se toka P, eli me nähdään mitä on takana, mitä on edessä. Odotuksista tulee realistisemmat, kuten sanoivat, että pettymykset ja paineet johtuvat aina odotuksista. Silloin osataan patistella oikeita asioita ja silloin tilanteet ei pääse eskaloitumaan niin pitkäksi. Ei yksilötasolla, mutta ei myöskään tuotannon yhteisötasolla.

 

Susani ja Satu (51:55)

Se muuttaa rakenteita. Terveesti tasapainoisemmaksi. Mistä me puhutaan, kun puhutaan esimerkiksi työturvallisuudesta tai vastuullisesta psykososiaalisesta vastuullisuudesta? Mitä nämä voisi tarkoittaa av-alalla? Sitä, että tietenkin ihmiset, jotka on asemassa, jossa on luontevaa ottaa esille asioita, niin sellaisten ihmisten tulee ottaa asioita esille. Ja samanaikaisesti mä kyllä rohkaisen ihan jokaista ottamaan esille. Mä tiedän, että se ei ole aina helppoa, kun mietitään, että musta tulee ei tykättävä, kun mä puhun tämmöisistä asioista. Mutta onneksi on tullut avauksia tähän aiheeseen av-alalla ja että asioista voidaan puhua ja mitä enemmän puhutaan, niin sitä luontevampaa siitä tulee. Aikoinaan Esimerkiksi 20 vuotta sitten sote alalla alettiin huomaamaan, että myötätuntouupumus on alan yksi iso kuormitustekijä, koska koko ajan autat tarvitsevaa ihmistä. Myötätunto, uupumus. Alettiin tunnistaa ja sitten sitä alettiin tunnustaa. Ja sitten sitä alettiin toimimaan samalla lailla av-alan tuotannoissa. Tunnistetaan ja tunnustetaan niitä asioita, jotta voidaan toimia. Tunnistetaan niitä erityispiirteitä, että järjestys ja ennakoitavuus on on ohutta. Mitä sille voidaan tehdä? Taloudelliset realiteetit Mitä näillä resursseilla on realistista oikeasti tehdä? Mitä se tarkoittaa?

 

Susani ja Satu (53:27)

Psykososiaalinen vastuullisuus? Mitä se aidosti? Ikään kuin av-alalla tarkoittaa? Tai palaan tuohon työturvallisuuteen, koska monestihan työturvallisuudesta kun puhutaan, niin puhutaan että se vaahtosammutin löytyy tuolta seinältä. Mutta mistä tekijöistä se ihmisen psykologinen turvallisuus koostuu? Ja meidän alallahan on puhuttu paljon vaikka methoosta tai tai häirinnästä tai kiusaamiskulttuurista. Kyllä ja asioita on mennyt eteenpäin, että on niin kuin on niitä pelisääntöjä ja käytänteitä, että miten toimitaan, miten toimitaan ja siellä voidaan puhua reaktiivisista käytänteistä ja proaktiivisista. Reaktiiviset on se, että kun sinä havaitset että tapahtuu jotain, havaitset että ihmisiä joutuu ulkopuolelle. Havaitset että että että siellä on tämmöinen tuhoava tunne ilmasto, vaikka pelolla johtamista tai tai että häpeä syyllisyys lähtee, kasvaa tai havaitset, että yksittäinen ihminen alkaa uupua tai ole uupumusriskissä, niin tavallaan reaktiiviset toimintakäytänteet on sitä, että siellä on käytänteet kaikilla tiedossa missä se palovamma tätä sammutin on tai tai muuten toimitaan. Ja ne proaktiiviset on puolestaan sitä, että ne käydään läpi ennen kuin mitään havaitaan tai tapahtuu. Eli ennakoiva työhyvinvointi. Että kerrataan miten tässä tuotannossa toimitaan ennen kuin on mitään edes tullut tai tapahtunut. Ja parhaimmillaan silloin ei mitään myöskään tule.

Susani (54:58)

Avaa vähän, että minkälaisia työkaluja tai konkreettisia askeleita meidän ala voisi nyt ottaa liikkuakseen kohti kestävämpää ja vastuullisempaa tulevaisuutta?

Satu (55:11)

No mä oon niin ylpeä av-alasta että sinne on nyt ihan pysyvästi lähtemättömästi jalkautunut sana aivoterveys. Ensimmäistä kertaa. Se jotenkin jo, että ala hahmottaa, että niin aivotkin ovat olemassa ja aivotkin voi voida hyvin. Voi olla aivoterveyttä tai sitten voi olla aivokuormitusta. Se, että on tarkkuutettu vielä paremmin sitä, että ei puhuta vain uupumuksesta jotenkin, mikä nyt on tietenkin jotenkin tosi iso ilmiö ja myös ikävä ilmiö, mutta ymmärretään myös aivoterveyden näkökulmasta, että on keinoja. Ja ylipäätänsä se tunnistaminen, että tuodaan näitä sanoja. Puhutaan näistä alalla vapaasti ja vastuullisesti niin tiedotuksen näkökulmasta kuin ihan siellä yksittäisissä tuotannoissa. Ja mä olen saanut alalta nyt palautetta, että tuotantoihin on otettu alkupalavereihin mukaan myös arkikäytänteisiin, vaikka taukokäytänteisiin nyt aivotervellisiä vinkkejä kokeiluun ja se on tosi mageeta, koska sitten se mihin me kiinnitetään huomiota, se kasvaa.

Susani (56:25)

Mikä olisi sun viesti meidän alan ihmisille?

Satu (56:30)

Ei jäädä yksin eikä jätetä yksin. Elämää ei kuulu selvitä yksin, ei edes av-alan ihmisen. Mikä on usein myös yksilölaji ja myös hienoine puolineen sitä. Mutta se, että ei jäädä yksin eikä jätetä yksin, koska elämää ei kuulu, selvitä yksin. Ja kun siinä on vieressä yksikin hyväntahtoinen ihminen, tällainen kollegiaalinen kanssalainen, niin me saadaan aito terve peili sille, että mitä kuuluu, missä mennään ja me huomataan varhaisessa asioi vaiheessa niin yksilötasolla kuin rakenteellisella tasolla niitä asioita. Ja silloin ne korjausliikkeet on niin paljon pienempiä kuin se, että pääsee menemään pitkä aika huonoon suuntaan joku tilanne.

Susani (57:20)

Miten näet psykologina av-alan vahvuudet? Missä asioissa täällä toimitaan niin, että… Tai mitkä tekijät on sellaisia, jotka itse asiassa ruokkii sitä aivoterveyttä ja ja ylipäätään sosiaalista hyvinvointia?

Satu (57:35)

Ihanaa, että otat myös tämän puolen esille, koska av-alalla on aivoterveyttä inspiroivia puolia. Itse asiassa voimakkaasti inspiroivia puolia. Kun me tiedetään ihmisen hyvinvoinnille, elämän laadulle, merkitykselle, tarkoitukselle tärkeitä asioita. Tutkimusten mukaan tiedetään, että on neljä. Puhutaan psykologisista perustarpeista, niin av-alalla ne on kuuluminen, osaaminen, vaikuttaminen ja itsenäisyys. Av-ala mahdollistaa sen, että ihmiset pääsee osaamaan ja olemaan kyvykkäitä ja se tyydyttää ja tyynnyttää, eli saa osata, saa olla kyvykäs ja saa usein olla myös kyvykkäiden ympäröimänä. Sehän on valtavan innostavaa, että omassa työssä pääsee osaavien ympäröimänä tekemään työtä eli samalla myös itse oppimaan. Se on valtavan tasapainottavaa ja hyvinvointia vahvistavaa. Av-ala mahdollistaa myös sen, että aika usein pääsee tekemään myös autonomisesti itsenäisesti niitä töitä. Saa olla oman alan asiantuntija ja osaaja siinä omassa roolissansa osana jotain isompaa. Kun on tutkittu merkityksellisyyttä, että mikä rakentaa merkityksellisen elämän tai merkityksellisen työn, niin sen voisi oikeastaan kiteyttää näihin mitä äsken mainitsin, että olet tarpeellinen jollekin. Ja av-alan tuotannoissa sä osaat ja oot kyvykäs jossain eli se tuotanto ja lopputuotteena katsoja tai kuulija saa saa ihailla, nauttia ja jotenkin olla sen äärellä. Eli merkityksellisyys on vahvaa av-alalla siitä syystä, että siellä ihminen on tarpeellinen jollekin. Siksi av-ala on niin makea ja jotenkin myös hyvinvoinnin kannalta ihan valtaisan antoisa.

(59:31)

Psykologi Satu Lähteenkorva toteaa keskustelumme päätteeksi, että hän näkee paljon toivoa av-alan tulevaisuudessa. Hän haluaa rohkaista alamme ihmisiä uskomaan tulevaisuuteen, sillä suunta on hänen mukaansa nyt oikea. Muutosta tapahtuu ja alalla on nyt herätty työhyvinvoinnin kysymyksiin myös aivoterveyden näkökulmasta. Jossain määrin olen valtavan helpottunut, kun kuulen nämä sanat. Opin valtavan paljon aivojen suhteesta luovuuteen ja työhyvinvointiin. Ja jos haluamme hyvinvoivan ja kukoistavan av-alan, on meidän myös keskityttävä aivoihin ja aivoergonomiaan. Tutkimusten kautta olemme siis tunnistaneet alan haasteet ja nyt olemme tunnustamisen vaiheessa. Seuraavaksi tulee toiminta. Tämän podcastin myötä olen tavannut uskomattoman upeita ihmisiä ja av-alan huippuammattilaisia, jotka ovat käärineet hihansa ja ryhtyneet toimiin. Se antaa valtavan paljon toivoa. Olen valtavan kiitollinen vierailleni ja kaikille alan supersankareille, jotka haluavat luoda kestävämpää ja vastuullisempaa elokuva- ja tv-alaa. Tärkeimpänä asiana opin tältä matkalta, miten tärkeää on aito kohtaaminen, avoin keskustelu ja läsnäolo. Elämme epävarmoja aikoja ja se vaikuttaa meihin kaikkiin ja juuri siksi tarvitsemme yhteisöllisyyttä enemmän kuin koskaan. Kukaan ei pysty muuttamaan rakenteita yksin. Me tarvitsemme toisiamme ja yhdessä voimmekin muuttaa alan käsikirjoitusta. Kiitos, että olit mukana tällä tutkimusmatkalla ja toivon, että sait mukaasi jonkinlaisen toivon kipinän tai pienen oivalluksen.

Susani (01:01:19)

Podcast on osa Audiovisual Producers Finland APFin Avaus-hanketta, joka on saanut EU:n Next Generation tuen.